Karnevalistisen juurevaa rock-jonglöörausta – arviossa Mando Diaon ”Boblikov’s Magical World”

Ruotsin Borlängessä vuonna 1999 perustettu Mando Diao on ruotsalaisen viihteellisen rockin varteenotettavimpia vientivaltteja. Uransa alkuvaiheissa muun muassa The Hellacoptersin kanssa keikkaillut yhtye on parin viime vuoden aikana kypsytellyt valmiiksi yhdennentoista studioalbuminsa ”Boblikov’s Magical World”. Teoksella yhtyeen ilmaisu on puristettu melodisemmasta power pop-vivahteisesta tunnelmoinnista aiempaa tiukempaan Amerikan mallin blues-pohjaisen rockin sapluunaan. Yhtyeen yleissoundia voi hyvin verrata Franz Ferdinandin, D.A.D.:n, The Queens Of The Stone Agen ja Kaiser’s Orchestran alati yllätyksellistä rock-jonglöörausta tarjoilevaksi sekoitukseksi.

Ja ruotsalaisiltahan sellaiset hommat hoituvat. Vokalisti-kitaristi Björn Dixgård osaa moitteetta modernin rokkikukkoilun maneerit. Dixgårdin taustalla basisti Carl-Johan Fågelkloun, rumpali Heikinpietin ja kosketinsoittaja Daniel Haglundin yhdessä viljelemä äänimaisema on modernin rouhea mutta muuntautuu sarjakuvamaisen äkkiväärästi tunnelmasta toiseen.

Albumin selkeitä voittavia biisejä ovat himmaillen albumin starttaava mutta vaivihkaa takaraivoon vastustamattomasti porautuvalla kitaramelodialla kuorrutettu AOR-henkinen puolislovari ”Wake Up”, garage rockia Joy Divisionista muistuttavaan kalseaan kolkkouteen yhdistelevä ”Frustration” ja White Stripes–The Hives -osaston juhlavaan mäiskeeseen luottava ”Get It On”. Perinteisemmillä, moderneilla blues-elementeillä toimiva albumin toinen videobiisi ”Stop the Train” sitoo puolestaan albumin alkuosion kappaleet pitävästi yhteen, vaikka jääkin hieman mauttomaksi ja hajuttomaksi pökötykseksi itseään parempien biisien väliin. Hieman samanlainen kokemus vallitsee riehakkaan kaksijakoisen biisin ”More More Moren” osalta.

Albumin herkullisimmaksi palaksi nousee vahvasti 1960-luvun brittibluesiin viittaavan bassoriffin varassa puksuttaen käynnistyvä ja loppua kohti riehakkaaseen garage-pitoiseen punk rockaukseen räväyttävä ”Primal Call”. Paljoa tätä heikommaksi ei jää albumin tanssittavinta ja radioystävällisintä osastoa edustava, suoralla biitillä vetävästi rockaava ”Fire in the Hall”. Biisin melodialinjat hakevat lajissaan vertaistaan. Kulmikkaan tylsäksi mäiskeeksi ja John Lee Hooker -apinoinniksi jäävän ”Animalin” ja tylsästi paikalleen junnaamaan jäävän ”Rabadam Chingin” ansiosta albumin B-puoli ei kuitenkaan jaksa kannatella jännitettä koko mitaltaan. Kyseisestä notkahduksesta huolimatta albumin päättää minimalistisen teolliseen sävyyn puksuttava kantri-shoegaze-väännös ”Loner” albumin jotakuinkin sen vaativalla tasokkuudella.

Mando Diaon juureva mutta samalla leikittelevä ote tekemisiinsä on juuri se elementti, joka tekee useamman kuuntelukierroksen jälkeen yhtyeen yhdennellätoista studioalbumilla sen suurimman vaikutuksen. Silti yhtye toimii selkeästi luonnollisemmin liveolosuhteissa vähemmän prosessoidun äänimaiseman ympäröimänä.