Brittiläinen Paradise Lost ei ole päästänyt fanejaan helpolla. Pitkän uran varrelle kun mahtuu tyyliltään varsin erilaisia julkaisuja, jotka ovat olleet omiaan herättämään ristiriitaisia ajatuksia yhtyeen tekemisistä. Matka alkulevyjen death/doom metal -ruhjonnasta myöhempien vuosien syntikkavoittoiseen poprock-materiaaliin ei ole ollut se kaikista ennustettavin etenemisreitti. Rohkeuden puutteesta yhtyettä ei ainakaan voi syyttää, ja onkin tietyllä tapaa ihaltavaa, kuinka ennakkoluulottomasti se on kokeillut erilaisia tapoja tehdä musiikkia. Ulkopuolelta tulevia odotuksia kun on varmasti ollut monenlaisia.

Toki nykyään Paradise Lostin historiaan voi suhtautua helpottuneella tyytyväisyydellä, sillä tuoreimmillla levyillään bändi on palannut siihen, mistä aikanaan on lähdetty matkaan. Uusimmat tuotokset kun ovat tuoneet ulosantiin sitä paljon kaivattua raskautta, sekä alkulevyjen kuolonmetallisempia elementtejä. Henkilökohtaisesti olen kokenut yhtyeen metallipitoisemman materiaalin kaikista rakkaimmaksi, joten matkan viimeisimpiä käänteitä on ollut ilo seurata. Sama tyytyväisyys nostaa päätään myös yhtyeen uusimman albumin äärellä, joka tottelee nimeä ”Medusa”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

“Medusa” jatkaa Paradise Lostin viimeisimpien levyjen raskaampaa linjaa, jonka selkärangan muodostaa hitaasti ruhjova tuomiometalli. Väkevän murjonnan vastapainoksi maalaillaan myös haikean komeaa tunnelmaa, jota tuetaan melodisella riffittelyllä, paikoitellen pinnalle nousevilla kosketinosuuksilla, sekä Nick Holmesin monipuolisella ulosannilla, joka vaihtelee sopivassa suhteessa murinoiden ja puhtaan laulun välillä. Kokonaisuuden kruunaa miellyttävän orgaaninen äänimaailma, jonka selkeä napakkuus tukee oivaa kappalemateriaalia erinomaisesti.

Liki 45-minuuttinen “Medusa” on komeaa kuunneltavaa. Albumin aloittava “Fearless Sky” toimii hienona pelinavauksena, eikä kappaleen jälkeen tarvitse arvailla musiikin suuntaa – teos on kuin albumi minikoossa. Loppulevy jatkaa samoilla raiteilla, ja matkan varrella koetaan monia upeita hetkiä: esimerkiksi karun kaunista tunnelmaa uhkuva ”The Longest Winter”, melodista riffittelyä pullisteleva nimikkobiisi, sekä erikoisen kitaroinnin ympärille rakentuva “No Passage for the Dead” jäävät erityisesti mieleen. Albumin paras pala jätetään kuitenkin loppupuolelle, sillä jämäkästi takova “Blood and Chaos” vie mukanaan komean melodisella kitaroinnilla ja tarttuvan kertosäkeen voimalla. 

“Medusa” on tasavahva kokonaisuus, jonka kuuntelee vaivattomasti alusta loppuun. Mukaan ei ole eksynyt ainuttakaan turhaa hetkeä, ja jokainen kappale puolustaa paikkaansa kokonaisuudessa. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, ettei albumilta löydy riittävästi “Blood and Chaosin” sekä “Fearless Skyn” kaltaisia timanttivetoja. Vaikka kappalemateriaali on kovatasoista, on selkeät huippuhetket helppo nimetä, eivätkä aivan kaikki kappaleet tähän muottiin mahdu. Pienistä puutteistaan huolimatta “Medusa” on äärimmäisen viihdyttävä ja mielenkiintoinen julkaisu, jonka äärellä on helppo hymyillä. Yhtyeen paluu raskaamman materiaalin äärelle on ollut yksi metallimaailman positiivisimmista yllätyksistä, ja Paradise Lost vaikuttaa nykypäivänä olevan elämänsä vedossa. “Medusa” on hieno teos, joka taistelee paikastaan vuoden parhaimpien metallilevyjen joukossa.

8½/10

Kappalelista:

1. Fearless Sky
2. Gods of Ancient
3. From the Gallows
4. The Longest Winter
5. Medusa
6. No Passage for the Dead
7. Blood and Chaos
8. Until the Grave

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy