”Kasarihevin viimeinen huippulevy” – klassikkoarvostelussa Mötley Crüen 30 vuotta täyttävä ”Dr. Feelgood”
Neljän kohtalaisen menestyksekkään albumin ja kahdeksan vuoden kohtuukäytön reippaasti ylittäneen rellestämisen jälkeen losangelesiläiset tukkahevin alfauroot Mötley Crüe halusivat kerrankin panostaa albumituotantoonsa kunnolla. Mitenkään helpon kautta asia ei kuitenkaan tapahtunut. Neljännen albuminsa”Girls, Girls, Girlsin” kiertueen aikana, jouluaaton aattona 1987 Guns n’ Rosesin Slashin ja Steven Adlerin, sekä Ratt-yhtyeen Robbin Crosbyn hilpeässä seurassa heroiiniyliannostuksen seurauksena kuoleman rajamailla käynyt bändin liideri ja basisti Nikki Sixx oli saanut tarpeekseen omasta ja yhtyeensä päihdesekoilusta. Sixxin sydämen pysähdyttyä hänet todettiin kuolleen viiden minuutin ajaksi. Pelastushenkilökunta sai hänet onneksi elvytettyä lyömällä adrenaliinia suoraan tämän sydämeen. Yhtyeen muunkin jäsenistön oltua noina aikoina pidemmän aikaa tutkalla, valtaosa bändistä pääsi vuonna 1988 katkaisuhoidosta. Niin nelikko päätti yhteistuumin, että yhtyeen päihteidenkäyttöpolitiikan on muututtava radikaalisti, ennen kuin he pystyvät säveltämään musiikkiaan täyspainoisesti, tai ennen kuin joku yhtyeen jäsenistä todella pääsee hengestään.
Sixxin ja kumppaneiden olikin näin ollen, yhteispäätöksen myötä, määrä tehdä seuraava albumi straight edge -meiningillä ja keskittyä ainoastaan laadukkaan musiikin tekoon. Tuottajaksi albumille palkattiin Vancouverissa äänistudiotaan pyörittänyt kanadalaistuottaja Bob Rock, joka oli aiemmin samana vuonna tuottanut varsin mainiosti menestyneen, rouhean tasapainoisesti soivan The Cultin ”Sonic Temple” -albumin. Äänittäjänä puolestaan toimi Rockin hoviäänittäjä Randy Staub. Intensiiviset ”Dr. Feelgood” -sessiot kestivät yhteensä kolme kuukautta vuosien 1988 ja 1989 vaihteen tienoilla.
Mainos päättyy
Loppuvuodesta 1988 Mötley Crüen päihdehuuruisen menneisyyden haamut leijailivat silti vielä sen verran lähellä yhtyeen toimintakulttuuria, että Rock päätti varmuuden vuoksi äänittää albumille kunkin ”Mötikkä”-jäsenen instrumenttiosuudet erikseen. Tämä toimenpide toteutettiin siitä syystä, että yhtyeen osalta ryhmässä päihtymisen ja ylenpalttisen sekoilun riskit ja seuraukset minimoitaisiin ainakin äänityssessioiden ajaksi. Päihteistä vierottuminen leimautui albumin kantavaksi teemaksi. Kevin Bradyn taiteilemassa albumin kansitaiteessa koreileva universaali lääkintäsymboli: siivekäs miekka ja sen ympärille kietoutuneet käärmeet ovat saaneet hieman raisumman ulkomuodon, joka upposi albumin tematiikkaan ja yhtyeen substanssipoliittiseen tilanteeseen kuin fiksipiikki nistin suoneen.
Isosti soiva ”Dr. Feelgood”, sen joka suhteessa täyteläinen tuotanto sekä kappalemateriaalin korkealaatuinen lopputulos yllättivät jopa yhtyeelle naureskelijat ja dissaajat, joita riitti kylliksi jo tuolloin. Albumin avaavan alkurymistelyn jälkeen länsirannikon suurkaupungin alamaailman äänet tajuntaan hivuttavan introbiisin ”T. n’ T. ”Terror ’n Tinseltownin” jatkeeksi pelin avaava, huumediilauksen raskaan sarjan ammattilaisesta kertova nimikkobiisi iskee edelleen toimivuudellaan. Uutena ulottuvuutena hienosti toimivan länsirannikon boogien kuorrutukseksi yhtyeen tuotantotyyliin tuotiin Lynyrd Skynyrd -malliin sovitetut naistaustalaulut, jotka yksittäisenä, pienenä lisäelementtinä toimivat törkeän hienosti. Kappale on muutenkin hienosti ja tasapainoisesti rakennettu. Nikki Sixxin kuoleman rajoilta elvyttämisestä ideansa saanut, ajaton urheiluareenahitti ”Kickstart My Heart” ja juustoinen, mutta ah, niin petollisen kaunis Tommy Leen ja Hollywood-näyttelijä Heather Loclearin tuolloin kukoistavimmillaan olleesta parisuhteesta kertova southern rock -tyyppinen balladi ”Without You” jäivät albumin nimibiisin tavoin 1980-luvun hard rockin hienoimpien hetkien joukkoon. Paljon aivan syyttä parjatun veteraanikitaristi Mick Marsin southern rock -tyylinen kitarointi on varsinkin edellämainituissa kappaleissa kauneimmillaan, lesoimmillaan, kuohkeimmillaan ja tyylitajuisimmillaan.
Mainos päättyy
The Beatlesin ”She’s So Heavyn” poljentoon pohjaava, hienosti groovaava ”Slice Of Your Pie”, pirteillä puhallinsektioilla ja honkytonk-pianolla maustettu pyllynpyörittelyrock ”Rattle Snake Shake”, ja Peer Güntin rytinärock-osastoa lähentelevä ”Same ’Ol Situation (S.O.S.)” toimivat mallikkaasti. Cheap Trickin Robin Zanderin feattaama ”She Goes Down” ja countrahtava AOR-kappale ”Don’t Go Away Mad (Just Go Away)” on niin ikään oikein kelvollinen ja asiansa ajava, perinteitä kunnioittavia Amerikan mallin rock-ralli. Silti edellämainituista kappaleista yksikään ei ole mitään sen erityisempiä, sävellyksellisiä riemuvoittoja. Toisaalta, mitäpä muuta Los Angelesin rajuimmalta ja pahamaineisimmalta sikailubändiltä saattoikaan odottaa selväpäisenä, kuin standardit täyttävää laatujytää? Bryan Adamsin ja samoihin aikoihin ”Pump” -albumiaan Bob Rockin Little Mountain Studiosilla äänittämässä olleen Aerosmithin keulamies Steven Tylerin yhdessä taustalaulama”Sticky Sweet” putoaa samaan kategoriaan. Albumin päättää aivan liian aliarvostettu The Beatlesin ”Let It Be”-tyylisen pianon vetoisesti käynnistyvä, yhtyeen tulevaisuuden tapahtumille pelottavankin enteellinen, ja allekirjoittaneen mielestä edelleen yhtyeen kappaleiden parhaimmistoon kuuluva, ”Mötiköiden” mittakaavassa sofistikoitunut slovari ”Time For Change” päätti vokalisti Vince Neilin ensimmäisen aikakauden viimeisen studioalbumin todella komeasti. Huomionarvoista on, että kappaleen bassonsoitosta studiossa huolehti Bob Rock.
Kriittisesti tarkastellenkaan albumilta ei huonoa kappaletta löydy. Varsinkaan, jos ei jaksa alkaa nillittämään paikoin vanhanaikaisia, myötähäpeää ja vaivaantuneisuutta aiheuttavia, toksismaskuliinisia lyriikoita. Allekirjoittanut oli albumin ilmestymisen aikaan 10-vuotias. Niihin aikoihin kyseinen c-kasetti pyöri lukemattomia kertoja milloin mankassa ja milloin korvalappustereoissa. Sen ajan rajoittunut englannin kielen kuullunymmärryksensä on edelleenkin oikein hyvä filtteri pitääkseen ”Dr. Feelgoodia” näin vuosikymmentenkin jälkeen amerikkalaisen kasarihevin mestariteoksena. Lajissaan se on myös yksi viimeisiä sellaisia. Eikä ole myöskään ihme, että kyseisen albumin innoittamana muuan Lars Ulrich Metallica -yhtyeestä vakuuttui ”Dr. Feelgood” -albumin tuotantojäljestä siinä määrin, että vei oman yhtyeensä äänittämään tulevaa albumiaan Bob Rockin studioon loppuvuonna 1990. Kumma kyllä, senkin teoksen kansitaiteessa koreili myöhemmin niin ikään kiemuralle käpertynyt, hyökkäävä kärmes. – Sattumaako?
Yhdysvalloissa ”Dr. Feelgood” on myynyt enemmän kuin 6 miljoonaa levyä, ja Briteissäkin se on yltänyt kultalevyyn oikeuttavaan myytyjen levyjen määrään. Mötley Crüen jäsenistö on itsekin myöntänyt, että musiikillisista lähtökohdista katsottuna albumi oli yhtyeelle ehkä uransa merkittävin.
Mainos päättyy
1.9.1989 julkaistua albumia seuranneella maailmankiertueella nähtiinkin sitten sen ajan suurin stadionspektaakkeli. Yhtyeen lavarepertuaariin lisättiin osaksi NASA:n insinöörien Tommy Leelle suunnittelema, pyörivä rumpuhäkki. Lisäksi yhtyeen ennätyksellisen suuri ja kovaääninen PA-laitteisto teki yhtyeen liveshowsta suuremman kuin kenelläkään koskaan tuota aiemmin. Yhtye sai kyseisen kiertueen aikana jopa syytteitä liian kovilla desibeleillä soitetuista konserteista. Jack Daniels puolestaan lanseerasi yhtyeelle albumin julkaisun jälkimainingeissa oman nimikkoviskinsä. Samaan aikaan yhtye pakotettiin rahanahneen levy-yhtiö Elektran johtoportaan toimesta rundaamaan ympäri maailmaa näännyksiin asti, vastoin tahtoaan. Totuttuun tapaan ”Mötiköiden” sanavalmiit rokkikukot eivät suinkaan jättäneet viestittämättä omaa mielipidettään asiasta. Niin he välittivät eräällä Euroopan-kiertueensa keikalla kuvatun videotallenteen välityksellä Elektran johtoportaalle terveisensä haistattamalla pomoillensa pitkät. Tästä alkoi sitten yhtyeen tarinassa toinen, ei niin mairitteleva luku. Nimittäin nurkan takana, tulevaisuudessa ”sekalaista joukkiota” odotti liuta ennakoimattomia tapahtumia ja käänteitä.
Mainos päättyy