Kasinelonen – Klassikkoarviossa Van Halenin ”1984”

Van Halenin kuudes albumi ”1984” julkaistiin nimensä mukaisesti 40 vuotta sitten tammikuun yhdeksäntenä vuonna -84. Levyä pidetään syystä yhtyeen tuotannon huipentumana ja se oli David Lee Rothin siihenastisen Van Halen– uran viimeinen. Albumi äänitettiin edellisen vuoden kesäkuun ja lokakuun välisenä aikana Eddie Van Halenin 5150- studiolla Los Angelesissa. Levyltä lohkaistiin neljä singleä, joista ”Jump” jo edellisen vuoden lopussa.

Räväkkä kitara ja rumputomien pauke avaavat ”Panaman”, kunnes koko bändi iskee vasten kasvoja koko painollaan. Biisi kulkee kuin se tauti. A-osa on maltillinen ja B-osassa nostatetaan odotuksia kohti kertosäettä, jossa lyyrinen syvämerkityksellisyys muodostuu kappaleen nimen hokemisesta. Toisto on tehokasta ja osat kiertävät oppikirjan mukaisesti. Vauhdikkaan lyhyestä Eddien näköisestä soolosta siirrytään jälleen kohottamaan tunnelmaa. Moottorit pärisevät ja Dave on seksikkäänä. Mies täräyttää biisin nimen vielä kerran ja kappale loppuu kuin seinään.

”Drop Dead Legs” kokee syntymänsä pelkän kitaran voimin. Sekaan maustetaan lehmänkelloa ja kilinää. Biisi räjähtää ilmoille, kuin tonni tiiliä luisevaan niskaan. Alex vihtoo menemään korostuksettomalla komppikädellä, joka tyylikeinona kuljettaa kappaletta äärimmäisen tehokkaasti. Myös virppasoundi on absurdin loistelias. Kertosäe tarjoilee ilmavuutta A-osan juntalle, johon palataan Bonhamilta varastetun rumpufillin kautta. Osien merkitykset on käännetty päälaelleen, sillä voima-asteikolla mitattuna on tässä biisissä A-osa kertistä vakuuttavampi. Loppuosassa Alex tuplaa komppinopeuden, vaikka muutoin jatketaan vanhaan malliin. Kaoottinen, mutta silti hallittu kitarasoolo riemuitsee koko kaulan mitalla ja feidautuu muun biisin mukana kaukaisuuteen.

Rumpu jos toinenkin luo hienosti rakennetun rytmiuniversumin, kun ”Hot for Teacher” alkaa. Kitarajuoksutus heittäytyy mukaan ja bändi humppaa vimmalla hetken, kunnes touhu vaimentuu ja siirrytään luokkahuoneen hälinään ja höpinään. Kuulemme normaaleja koulutuntien ääniä, kuten pullojen kilinää. Vimmainen humppa tekee paluun. Tällä kertaa seurana on myös laulu. Meininki on kerrassaan hurja. B-osa ja kertis lyödään samalla vimmaisuudella jonon jatkoksi. Luokkahuoneen mölinä ja soitetut osat vuorottelevat. Eddie heittää peliin ylinopeussakot ansaitsevan lirutussoolon ja Alex varioi alun rytmihillittömyyttä taustalla. Loppuun bändi lyö kaiken peliin ja rymistää kuulijan korvakäytävät puhtaiksi.

”I’ll Wait” käynnistyy erittäin kasarisoundisella syntikalla. Alex polkee basaria ja yleissointi on upea. Biisin varsinaiseen starttiin päästään taas rumpufillin kautta. Korostukseton komppikäsi on jälleen studiossa ja kappale kulkee ylimaallisen komeasti. Syntsa on isossa roolissa, eikä kitaraa siksi perusosissa tarvita. ”I’ll Wait”– biisissä Van Halen osoittaa pätevää tyylitajua. Kappaleessa on periaatteessa ainoastaan kaksi osaa (A ja CHO), joiden vuorottelun jälkeen kaadetaan sekaan mausteeksi lyhyt syntetisaattorin ja rumpujen voimin toteutettu välisoitto. Myös kitarasoolossa Eddie menee tyylikkyys edellä ja osoittaa kykenevänsä maltillisuuteen. Loppuun hoetaan tuttuun tyyliin kertosäettä ja feidataan biisi pois.

”1984” on rockhistorian yksi merkkipaaluista. ”Jump” saattaa suurta osaa diggareistakin jo kyllästyttää, mutta albumikokonaisuutena levy on järkäle. Vaikka se ei sitä reilun puolen tunnin mitallaan olekaan… Biisit toimivat orgastisen hyvin ja tuntuvat suhahtavan hetkessä loppuun. Se on sujuvan viisun merkki. Yksikään sekunti ei kyllästytä. ”1984” ei hautaudu levypinon alimmaiseksi, vaan pysyy vuodesta toiseen kärjen tuntumassa. Tätä albumia kuuntelee sujuvasti vielä seuraavatkin 40 vuotta.

Kappalelistaus:

1. 1984
2. Jump
3. Panama
4. Top Jimmy
5. Drop Dead Legs
6. Hot for Teacher
7. I’ll Wait
8. Girl Gone Bad
9. House of Pain