Katupunkin kirkkain kipinä – klassikkoarviossa Blitzin 40-vuotias ”Voice of a Generation”

Derbyshiren piirikunnan West Millsin kaupungista Keski-Englannista ponkaisseen Blitzin debyyttialbumia ”Voice of a Generation” pidetään eräänä Oi!-punkin tärkeimmistä julkaisuista. Vaikka Blitzin taru ulottui ainoastaan vuosiin 1980-1983, yhtyeen merkitys ja uusien sukupolvien punkkareiden innoittavuus oli tullut jäädäkseen.

Alkuperäiseen Blitz-kokoonpanoon kuuluivat makealla raspiäänellä varustettu laulaja Carl Fisher, osaava punk-basisti Neil ”Mackie” MacLennan, yhtyeen musiikillinen sielu kitaristi Nidge Miller ja rumpali Charlie Howe. Blitzin miehistö määritteli itsensä yksinkertaisesti punk-yhtyeeksi. Nidgen mielestä Blitz oli verrattavissa Sex Pistolsiin ja The Damnediin, mutta sillä erolla, että oli työväenluokkataustaisuudessaan pystyyn nostettuja, keskiluokkaistaustaisia lonttoolais-staroja uskottavampi yhtyeenä. Biisien teon suhteen Blitz oli aikansa keskimääräisiä uuden aallon punk-ryhmiä selkeästi monipuolisempi, laadukkaampi, avarakatseisempi ja rohkeammin rajoja rikkova yhtye. Alunperin bändi niitti mainetta 1980-luvun alkumetreillä Brittien indie-listojen kärjen tuntumaan nousseilla 7″ sinkuillaan.

Perinteisistä ’77-tyyppisistä punkkareista ja skinheadeista koostuva Blitz oli ollut erityisesti Sounds-lehden legendaarisen toimittajan, Gary Bushellin suosiossa vuodesta 1981 asti. Bushell oli fanittanut Blitzia siitä asti kun yhtye oli lähettänyt hänelle tajuntansa räjäyttäneen demonauhansa. Kaksi levy-yhtiötä omistanut Bushell määritteli ensimmäisten joukossa Blitzin musiikin Oi! -punkiksi ja jeesasi yhtyettä julkaisemalla kaksi heidän kappalettaan, ”Nation On Fire” ja ”Youth” kyseisen vuoden ”Carry On that Oi!” -kokoelmajulkaisullaan.

Samaan hengenvetoon Bushell auttoi Blitzin saamaan ensimmäisen levytyssopimuksen tuoreelta brittiläiseltä punk-lafkalta No Future Recordsilta. Levy-yhtiö auttoi Blitzia julkaisemaan neljän biisin debyytti-EP:nsä ”All Out Attack”, jonka myynti kohosi lopulta yli 20 000 kappaleeseen. EP:n jälkeen No Future julkaisi yhtyeeltä menestyksekkäät 7″ singlet ”No Surrender” ja ”Warriors”/”Youth””. Singlet nousivat EP:n lailla Brittien indie-listalla sijalle 2.

6.11.1982 No Future julkaisi Blitzin ärhäkän debyyttipitkäsoiton ”Voice of a Generation”. Albumi nousi heti ensimmäisillä viikoillaan Brittien kansalliselle listalle. Se pysytteli pitkään brittilistan sijalla 27. käytännössä ilman että sen myynnin edistämiseksi levy-yhtiön taholta olisi tehty minkäänlaista mainosbudjettia saati -kampanjaa.

Treenikämppäolosuhteita mallintaen, soitinten testailulla ilotulituksen aloittava ”We Are The Boys” on erinomaisen kantava ja Oi!-bändien keskimääräiseen tarjontaan verrattuna eläväisen menevä biisi. Sex Pistolsin ja G.B.H.:n sekamuoto ”Time Bomb” jyrää astetta rujompaa katupunk-biisinä. Nidgen kitaransoiton melodisuutta ja yhtyeen keskimääräistä punk-ryhmää reilusti parempaa melodiatajua korostava ”Voice Of A Generation” pitää albumin biisien tason yllä. Ironista kyllä, kappaleen päämelodia muistuttaa pelottavan paljon aikanaan överisuositun Frendit-TV-sarjan tunnarin melodiaa ennen kunnon rähinäsäkeistöön lähtemistään.

Joy Divisionin teollisen kalseaa ja synkeän kolkkoa pohjasoundimaisemaa yhtyeen lämpimään melodiamaailmaan yhdistelevä
”Bleed” vie albumin tunnelmaa hetkeksi post-punkimpaan suuntaan. Suoraviivainen Motörhead-vaikutteinen punk ’n roll -räimenumero ’”I Don’t Need You” edustaa albumin raskainta tarjontaa. Uuden aallon punkin ja brittiläisen uuden aallon heavy metal -kitaroinnin yhdistelmä ”T.O?” näyttää puolestaan esimerkkiä Blitzin rohkeudesta uudistua. Perinteisempään kuorossa laulettavia, korvamadoksi helpoti tarttuvia säkeistöosuuksia Oi!-muotissa tarjoava ”Propaganda” edustaa albumin parasta kolmannesta. Albumin rajuin katupunk-rykäisy on repivän suoravivaisella tom-rumpua hyödyntävällä twist-kompilla rientävä ”Criminal Damage”, jossa Fisherin ilkeä lauluääni pääsee parhaiten oikeuksiinsa. A-puolen päättää säröisen punkisti ylinopeudella heläytetty Lou Reed-cover ”Vicious”, joka on kelvollinen veto, mutta ei varsinaisesti tarjoa yhtyeen soundille mitään uutta.

Jo singleversiona aiemmin samana vuonna julkaistu, post-punkin ja Oi!:n oivallinen yhdistelmä ”Warriors” sisältää erään ’82-punkin komeimmista kertosäkeistä. Tuotannollisena takapakkina yhtyeen ensisinglenä julkaistu, reggae-fiilistelyintron päätteeksi hyökkäykseen ampaiseva, vahvoilla Oi!-kuoroilla varustettu ”Nation On Fire” kärsii albumiversiona tukkoisen heikosta kitara-basso-miksauksesta. Rumpufillittely-tyyppisen kompin myötä kuulijaa alati varpaillaan pitävä ”Your Revolution” tuo B-puolelle sopivaa jännitettä. Poikkeuksellisen keveäkulkuisten biisien ”Scream”, sensuuriaidan taidokkaasti kiertävä ”4Q” ja ”Moscow” voidaan luonnehtia olevan pop-elementtejä sisältävää katupunkia vajaa vuosikymmen ennen samaisista aineksista Yhdysvalloissa muovautuvaa skeittipunkia. Melodisesti rikkailla biiseillä varustettu Blitz työväenluokkaista asenteellisuutta huokuva vokalistì Fisher etunenässä ei silti alistunut laulamaan helpoista, establishmentia myötäilevistä aiheista, vaan individualistisesta selviytymiskamppailusta Thatcherin aikaisessa, ’toryn’ johtamassa, umpikonservatiivisessa Englannissa.

Siinä missä keskilinjan Oi!:ta edustava ”Escape” putoaa albumin tyhjänpäiväisimpien kappaleiden joukkoon, varsinkin The Clashin myöhempien aikojen soundia mallintava ”Closedown” ja kadunmakuisempi ”Attack” edustavat albumin vahvaa keskitasoa. Jostakin syystä kokonaisvaltaisesti särölle miksattu, albumin parhaiden biisien joukkoon kiilaava tyylinsä puolesta klassinen oi!-rallatus, ”Someone’s Gonna Die” nousee sävellyksenä aivan albumin kärkikastiin. Biisi muistuttaa kitara- ja laululinjojen osalta The Misfitsin varhaista materiaalia. Albumi ei kuitenkaan ole edes lajissaan täydellinen. Suoraviivaisempaa ja rupisempaa katupunkia edustavat ”Fight to Live” ja ”45 Revolutions” jäävät albumilla muun melodisemman ja paremmin tuotetun materiaalin jalkoihin. Jos ko. kappaleet olisi korvattu singleillä julkaistuilla, ug-hiteillä ”Youth” ja ”Razors In The Night”, olisi albumin loppupää ilman muuta noussut muun kokonaisuuden tasolle. Vielä kertaalleen yhtye iskee piripäisen, likaisen ja raskaan punk ’n roll -vaihteen sisään ja runnoo albumin päätteeksi Lemmy-vainaalle tunnusomaisella bassorytmityksellä paahtavan ”Never Surrenderin” kuulijan kurkusta alas.

Albumin julkaisun jälkeen Blitz pärjäsi DIY-meiningillä hyvin. He kiersivät saarivaltiota yhdessä Abrasive Wheelsin ja G.B.H.:n kanssa, mutta konserttiolosuhteissa yhtyeen konserttisalikiertueet jäivät vähäisille katsojamäärille. Turhautuminen purkautui ikävillä tavoilla, ja albumin äänitysten jälkimainingeissa Mackie erosi yhtyeestä. Pian Nidge seurasi perässä basistin esimerkkiä. Sen jälkeen rumpali Charlie. Ei kuitenkaan kauaakaan, kun Mackie ja Nidge perustivat uuden jatkumonsa Blitzille nimeltään Rose of Victory, jolla he pian äänittivätkin EP:n No Future Recordsille. Sillä välin Mackien tilalle tullut basisti Tim ja vokalisti Carl yrittivät pitää omalla tahollaan Blitzia kasassa. He julkaisivat vahvaati uuden aallon pop-punkille tuoksahtavan singlen ”New Age”, joka sinällään menestyi indie-listoilla edelleen aivan yhtä hyvin kuin yhtyeen alkuperäiskokoonpanon julkaisemat pienlevyt. Blitz julkaisi toisen pitkäsoiton, ”Second Empire Justice” kuitenkin hajosi vuonna 1983 ainoastaan kolme vuotta perustamisensa jälkeen. Miller perusti yhtyeen uudelleen vuonna 1989 ja äänitti kokoonpanolla yhtyeen viimeiseksi jääneen albumin The Killing Dream.

Myöhemmin, vuonna 2007 Blitzin Amerikan-kiertueella Austinissa, Texasissa auton alle jääneen ja menehtyneen Nidge Millerin mukaan Blitzin ensimmäisessä vaiheessa yhtyeen hajoamisen syyt piilivät pitkälti yhtyeen jäsenistön haluttomuudessa lähteä kiertueille ja siinä, että yhtyeen jäsenet eivät kokeneet musiikkiaan lopunviimein kovien uhrausten arvoiseksi asiaksi itselleen.