Kauneutta surusta, katuojasta ja rakkaudesta – Quireboysin ”A Bit Of What You Fancy” kolmekymmentä vuotta
The Queerboys -nimen alla aloittanut The Quireboys tuli minulle ensimmäistä kertaa tutuksi Rockstop-ohjelman kautta, jossa esitettiin vuonna 1988 Reading-festivaaleilta Englannista sikäläistä festivaalikulttuuria. Ohjelmassa näytetty ”There She Goes Again” -video ei tehnyt perinteisemmän heavyn ja speed/thrashin diggariin kovinkaan suurta vaikutusta, mutta yhtyeen jäsenten röyhkeä ja kumartelematon käytös jäi mieleen. Vuonna 1984 perustettu yhtye oli kuitenkin hankkinut Englannissa mainetta lupaavana aktina, ja parin singlen jälkeen manageri Sharon Osbournen avulla hankittu levytyssopimus suuren EMI:n kanssa lupaili bändille valoisampaa tulevaisuutta.
Tuohon aikaan säännöllisesti ostamani Metal Hammer -lehti mainosti loppuvuodesta 1989 suuresti yhtyeen tulevia singlejä ”Seven O’Clock” sekä ”Hey You”. Levy-yhtiö sijoitti yhtyeeseen ilmeisesti paljon rahaa, sillä esimerkiksi jälkimmäinen single julkaistiin ainakin neljässä eri muodossa.
Kuusihenkinen yhtye kiinnitti promokuvissaan huomion samanlaisella vallattomalla ja röyhkeällä olemuksellaan kuin paria vuotta aikaisemmin Rockstopissa. Kuultuani nuo singlet oli vaikutus välitön, sillä vaikka juureni olivat suomirockissa ja heavyssä, niin yhtyeen vertailukuviksi esitetyt The Rolling Stones ja Rod Stewartin johtama The Faces olivat tuttuja. Varsinkin vokalisti Jonathan ”Spike” Grayn raspikähinässä oli hyvin paljon samaa kuin Rod Stewartin äänessä. En osannut silloin sen syvemmin ajatella sitä, miten brittiläiseltä yhtye kuulostikaan. Vasta myöhemmin heidän, The Dogs D’Amourin ja samaan aikaan Quireboysin (välillä artikkelin kanssa, välillä ilman) kanssa vaikuttaneen Thunderin kautta ymmärsin tuon brittiläisen soundimaailman ja bändien olemuksen. Ei siis liene lainkaan ihmetys, että nuo bändit saavuttivat suurimman sukseensa juuri kotimaassaan. Lehdistö siteerasi Quireboysia usein jopa englantilaisen rockin pelastajaksi, vaikka yhtyeen musiikissa tunnustettiin vahvat menneisyyden tuulet, tai ehkä juuri siksi. Ulkoisesti minua viehätti yhtyeessä sen maanläheinen ulkonäkö, joka oli kuin taitava yhdistelmä koreutta ja katuojaa. Renttumaisen ulkonäön lisäksi yhtye kirjoitti varsin tarttuvia biisejä. Minulla yhtyeestä nousi ylimpänä esiin Spiken savuinen, raastavan raspinen, ruusuja ja partateriä yhdistelevä sekä rappion avulla valvottuja öitä henkivä ääni.
Levyä äänitettäessä yhtyeellä ei ollut varsinaista rumpalia, vaan lyömäsoittimet levylle taltioitiin Bob Dylaninkin kanssa musisoineen Ian Wallacen toimesta, mihin liittyykin jännä homma, sillä pian yhtyeeseen liittyi rumpaliksi amerikkalainen Rudy Richman. Sen kummemmin niin Wallace kuin myöskään Richman eivät päässeet levyn kanteen, vaikka Richman oli jo kuukautta aikaisemmin julkaistun ”Hey Youn” mainoskuvassa. Levyn kansiteksteissä Wallace mainitaan tasa-arvoisena muiden yhtyeen muusikoiden rinnalla, ja Richman saa erikoiskiitokset.
Albumi “A Bit Of What You Fancy” alkaa yhtyeen EMI:lle äänitetyllä ensisinglellä eli ”7 O’Clock”. Kappale nousi singlenä Englannissa top 40 -listalle myyntisijoitusten ollessa tuohon aikaan vielä merkittäviä asioita. Chris Johnstonen (, joka Spiken mukaan ottaa naiset samalla tavalla kuin pianon, mieluiten vaaka-asennossa) pianolla alkava kappale rokkaa mainiosti keskitempoisena. Huuliharppu (oletettavasti) ja Spiken ääni johdattaa säkeistöihin, joissa Spike kertoo tarinaa naisesta, jonka kanssa hommat taitavat olla aikamoista vuoristorataa. Pidän yhtyeen huolettoman rennosta soitosta, joka ei ole kuitenkaan mitenkään falski. Taustalta on kuultavissa varsin erilaisia kiekaisuja ja täytyy tunnustaa, että nuorena luulin pa-pa-pa-kohdan olevan pianolla soitettu, kunnes livenä tajusin, että se tehdään laulaen. ”7 O’Clock” on tarttuva biisi, joka avaa A-puolen erittäin mainiosti.
Mainos päättyy
”Man On The Loose” on nopeampi rokki, jossa oman elämänsä cowboy vetelee viimeisiään. Spike käyttää ääntään jälleen kuin alkumelodiana. Vaikka kyseessä on varsin perinteinen rokkipala, saa yhtye sen kuulostaan eläväiseltä. Yhtye osaa löytää biiseihinsä sellaiset näkökulmat, että niissä on vaihtelevuutta ja erityisiä yksityiskohtia. ”Man On The Loose” -kappaleessa sellaisia ovat muun muassa sävellyksen tempovaihtelut ja lopussa lyhyesti käytetty naiskuoro. Minusta on suuri ja jalo taito saada perusrokki perusteiltaan kuulostamaan mielenkiintoiselta ja innostusta yllä pitävänä. Quireboysilla on se taito vahvasti näppysissä.
”Whippin’ Boy” -biisissä on syvällisempi ja aivan erilainen olemus kuin levyn muilla kappaleilla. Hienolla pianolla, akustisilla kitaroilla ja jousilla saadaan aikaan hieno tunnelma Spiken puolittain kuiskiessa synkät sanansa vallatuista paikoista ja oman vapautensa säilyttämisestä. Naiskuoroa käytetään jälleen loistavasti, ja kitaroissa soi suistomaiset soundit. Kappaleeseen on saatu kertakaikkisen hyytävä ja jännä fiilis, ja se on levyn ainoa pala, jossa on ulkopuolinen tekijä mukana.
Synkästä tunnelmasta hypätään nopeasti toiseen, sillä ”Sex Party” palauttaa ihmisen maan pinnalle primitiivisistä vaistoista ja haluista kertovalla tekstillä. Sanoissa ei pohdita mitenkään kauhean syvällisiä, vaan sen olemus tiivistyy Spinal Tap -maisesti lauseeseen ”Come on along have a good time, you all been invited to a sex party”. Tässä vaiheessa alkaa jo naurattaa: olisipa ollut mukava seurata Spiken osuuksien äänittämistä, sillä niin vallattomasti hän ääntelee kaikkiin mahdollisiin väleihin. Biisissä soi kapakkapiano, ja tunnelma on hyvin vapaamielinen. Biisin sanomaan on mukava heittäytyä itsekin mukaan.
”Sweet Mary-Ann” on herkkä rakkauden tunnustus joko entiselle puolisolle tai kenelle tahansa läheiselle. Kappaleen alussa on soittimien suhteen samat elementit kuin ”Whippin’ Boy” -biisissä eli akustinen kitara, jouset, piano ja Spiken läpitunkeva ääni. Varsinkin Johnstone on pianon äärellä vauhdissa ja antaa kappaleelle aivan uutta väriä ja viritystä.
Mainos päättyy
A-puolen päättää ”I Don’t Love You Anymore”, joka on pysäyttävyydessään aivan omaa luokkaansa. Spiken ääni tihkuu menettämisen tuskaa ja on kieltämättä tullut itsekin vuodatettua useampi kyynel kappaleen tahdissa sekä elettyä kertosäkeessä oleva lausepari ”All the pain is with yourself, all the blame is with yourself”. Biisissä miellyttää sen suuresta tunnemyrskystä huolimatta seesteinen, kiireetön ja erittäin surullinen tunnelma. On tunnustettava, että nuorempana kuulin, että biisissä lauletaan ”I was laid and shown the door” ja ajattelin, että ”onpa ollut kylmä ihminen, kun kehtaa noin tehdä”. Kitarasoolossa soi jopa suomalainen kaiho, ja naiskuoron osuus vahvistaa sanomaa. Kappaleeseen on erittäin helppo eläytyä. Kappale julkaistiin myös singlenä, ja se on kerta kaikkiaan hyvällä tavalla hyytävä kappale. Kunpa ei tarvitsisi enää koskaan kuunnella kappaletta muuta kuin upeana kappaleena.
B-puolen avaava ja slide-kitaraa hyväksi käyttävä ”Hey You” on jälleen simppeli rokki, tarttuva kuin takiainen. Parisuhteen vaikeuksia käsittelevä kappale julkaistiin myös singlenä, ja se saavutti singleistä korkeimman pykälän myydessään itsensä sijalle neljätoista. Kappaleessa ei ole sinällään mitään erityistä, mutta pirun paha siitä on keksiä mitään vikaakaan.
Mainos päättyy
”Misled”-kappaleessa Spike antaa jälleen palaa sydämensä kyllyydestä Johnstonen oivan kapakkapianon antaessa vauhtia. Kappale on bändille tyypillinen perusrokki, mutta silti siinä on aina jotakin enemmän, enkä voi kenties koskaan korostaa liikaa Spiken roolia, vaikka lopputulos kuulostaa nimenomaan bändinä näin makealta.
Mahtipontisesti alkava ”Long Time Comin’” on ikään kuin ”Sex Party” -biisin velipuoli. Tarina kertoo köyhän pojan tavasta ansaita rahaa maailman vanhimmalla tavalla. Biisin svengi on mukaansa tempaava ja tässä kuten niin monessa muussakin levyn biisissä taustalla tapahtuu sen simppeliydestä huolimatta koko ajan kaikkea pientä jännää. Kuulostaa itseni toistamiselta, mutta jälleen perusrokki mutta silti muun materiaalin joukossa ihan oma juttunsa.
”Roses & Rings” on kaunis biisi, joka käyttää hyväkseen yhtyeen vahvuuksia ja varsinkin kykyä rakentaa perusteiltaan heikompikin biisi mielenkiintoa ylläpitäväksi kappaleeksi. Huomattavaa on, miten paljon voikaan tehdä jousilla, pienellä pianokuviolla tai kaavaa rikkovalla laulumelodialla. Quireboysilla on suunnaton taito jalostaa asioita pienistäkin elementeistä.
Jo aikaisemminkin mainittu ”There She Goes Again” antaa nykyään huomattavasti enemmän kuin silloin aivan nuorena jannuna. Jännä, että vaikka kappale on alun perin julkaistu singlenä jo kaksi vuotta aikaisemmin, istuu se saumattomasti muun materiaalin joukkoon, mikä kertoo vain siitä, että yhtyeen visio ja suunta on ollut jo alun perin selvillä ja kirkas. Singlen julkaisun aikaan yhtyeessä soitti myös eräs Ginger, joka sittemmin, saatuaan käskyn kerätä kitaransa, perusti erään The Wildhearts -yhteen. Bändi soi biisissä täyteläisesti torvia myöten, ja biisi on siitä jännä, että ensikuunteluiden jälkeen tuntuu, ettei siinä ole juuri muuta kuin nimen hokeminen kertosäkeessä. Kappaleeseen on silti ympätty paljon tavaraa, ja jokainen kuuntelukerta tuo jotain sinällään hyvin simppeliin kappaleeseen. Biisi on kuin viini, parantuu ajan myötä.
Mainos päättyy
Levyn päättävä ”Take Me Home” alkaa herkästi pianolla ja akustisella kitaralla Spiken rääkyessä koko maailmantuskallaan rakkautensa perään. Kappale alkaa toistaa jo hieman liiaksi kaavaa, jolla levyn biisit ovat tehty. Yksittäisenä kappaleena se on aivan loistava kappale kaipuusta ja lähtemisestä. Biisi on myös loistava lopetus liki täydelliselle rokkilevylle.
Sanoin, että liki täydellinen. Yhtyeellä on uskomaton taito saada kappaleet sovituksiltaan ja soitoltaan täyteen erilaisia yksityiskohtia: Kitarat soivat rikkaina ja eläväisinä, melodiat ja tarttuvuus ovat luokkaa A, piano (ja nimenomaan piano, ei syntikat) värittää aivan loistavasti kokonaiskuvaa, ja Spike on yhtyeelle niin ääneltään kuin olemukseltaan täydellinen keulakuva. Se pieni miinus tulee siitä, että yhtyeen omaperäisyys on hyvin hiuksenhieno. Näin hienoilla biiseillä sillä ei ole tosin mitään väliä. Yhtye yhdistelee hienosti kaunista ja karua, eikä sen teksteissä haihatella pilvissä, vaan niissä on vahva elämänmaku riemuineen ja rakastamisen tuskineen.
Yhtye oli ensimmäinen ryhmä, joka esiintyi 1990-luvulla legendaarisessa Tops Of The Pops- ohjelmassa, ja ”A Bit Of What You Fancy” ampaisi Britanniassa sijalle kaksi ja toi yhtyeelle kultalevyn. Levyltä julkaistiin neljä singleä, jotka kaikki ylsivät kotimaansa top 40 -listalle. Yhtye pääsi soittamaan suuren idolinsa The Rolling Stonesin lämmittely-yhtyeenä ja reilu puoli vuotta ensilevyn julkaisun jälkeen Donningtonin valtaville Monsters Of Rock -festivaaleille saaden keikasta runsaasti myönteistä palautetta. Kiertueelta julkaistiin livelevy sekä noin puolituntinen kotivideo, joten levy-yhtiö osasi repiä loistavasta debyytistä kaiken irti. Myöhemmin yhtye lähti Pohjois-Amerikkaan nimellä London Quireboys, mutta se kiertää vielä nykyäänkin ilman tuota London-liitettä.
Levyllä voi aloittaa reteästi illan, mutta sen voi pistää soimaan myös aamun krapulaitkuissa. Se on täydellisen klassikon merkki.