Kaunista ja riitasointuista – arviossa Opethin 20-vuotias ”Blackwater Park”

, tuo länsinaapurin lahja metalli- ja rockmusiikille, täräytti tasan 20 vuotta sitten julki lähes välittömän klassikon nimeltä ”Blackwater Park”, joka poiki ylistäviä arvioita tuona aikana alan julkaisuissa. Albumin osittaisena tuottajana yhdessä yhtyeen kanssa hääri Porcupine Treestäkin tuttu muusikko ja Opeth-pomo Mikael Åkerfeldtin fanittama Steven Wilson, jonka kanssa Åkerfeldtin ja Opethin yhteistyö jatkui myöhemminkin. Sitä, miksi yhtyeen viides albumi ”Blackwater Park” on helmi muiden helmien joukossa Opethin uralla, pohdittakoon tässä ja nyt.

Ensinnäkin Opeth alkoi olla eksperimentaalisen eli kokeellisen metallimusiikin suunnannäyttäjiä jo edellisellä ja järjestyksessään neljännellä pitkäsoitollaan ”Still Life”, jolta ei vaihtelua ja progressiivista otetta puuttunut siltäkään. ”Blackwater Park” jatkoi musiikillisesti hyvin samoilla linjoilla, ollen kuitenkin yleissoinniltaan aavistuksen synkempi ja riitasointuisampi, jopa kansikuvaa myöten. Harvalla yhtyeellä itse asiassa istuu musiikki niin hienosti albumin kansikuvaan kuin Opethilla. Taiteellista, herkkää, mutta yleisilmeltään vuoroin synkkää ja sekasortoista tai selkeää.

Tuota kaikkea on myös ”Blackwater Park” albumin avausraita ”The Leper Affinity”. Vuoroin hyvinkin ”deathmetalmaisesti” sahaavat kylmän kirskuvat kitarariffit vaihtuvat kappaleen puolivälissä seesteisen kauniiksi kitaran ja laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldtin puhtaan enkelimäiseen lauluun. Se, missä Opeth oli tavallaan tyylillisesti myös edellä muita tuona aikana vuosituhannen alussa, oli örinälaulun ja puhtaan vuorottelu – joka Opethissa toteutettiin selkein kontrastein. Puhdas laulu on ”Blackwater Park” albumilla todella puhdasta ja örinä taasen karua ja lähes matalinta mahdollista, mitä se voisi olla niin, että sanoituksista saa vielä selvää.

Jos ”Blackwater Park” onkin kokeileva albumi yhä edelleen, on sen progressiivinen ote kaiken death metalin keskellä kiistämättömän hienon kuuloista. ”Bleak” jatkaa käytännössä ”The Leper Affinityn” suuntaa, sisältäen riffien nykiviä sovitusratkaisuja ja jälleen kauniita laulumelodioita, joiden myötä tunnelma vaihtuu aina progressivisen folkahtavan rockin suuntaan keksellä kappaletta. Musiikki on edelleen aivan yhtä ”täydellisen” kuuloista kuin aikanaan 20 vuotta aiemminkin.

Kolmas kappale ”Harvest” saattaa hyvinkin olla edelleen kaunein kappale, joka Opeth-nimen alla on tehty. Tarttuvalla melodialla seesteisen ja aavistuksen surullisen tunnelman keskellä kappale keinuu kuin mikä tahansa klassikoksi tituleerattu folk rock -balladi. Sävellyksellisesti ”Harvest” on kadehdittava ja ihastuttava musiikillinen elämys varsin onnistuneella ja hieman myös latino-kitaristi Carlos Santanan soundia mieleentuovalla kitarasoololla. ”Harvest” tuntui aikanaan olevan myös jonkinlaista esimakua paria vuotta myöhemmin julkaistulle ”Damnation”-albumille, jonka sisältö oli alusta loppuun pelkkää seesteisempää Opeth-musiikkia.

The Drapery Falls” jatkaa puhtaan laulun linjalla ”Harvestin” jälkeen vuorotellen edelleen raskaampaa ja kevyempää ilmaisua. Viimeistään tässä vaiheessa Opethia ensimmäistä kertaa kuunteleva vakuuttunee siitä, että käsillä on ammattimainen ryhmä muusikoita, jotka todellakin tekevät musiikkiaan intohimoisesti. ”The Drapery Falls” on useilla kiertueilla yhtyeen keikoillakin kuultu kappale, joka loppua kohden muuttuu yhä synkempään suuntaan koko yli 10 minuutin pituudessaan. 

Tässä vaiheessa otettakoon puheeksi ”Blackwater Park” -albumin kappaleiden pituus ja se, miten sen peräti neljä kappaletta kellottaa yli 9 minuuttia. Ihailtava aspekti asiaan liittyen on, että mitä enemmän yhtyeen musiikkiin on päässyt sisään, tuntuvat nämä normaalia popsovitusta pidemmät kappaleet lopulta vain normaalin pituisilta Opeth-mittapuulla. Vaikka kuuntelukokemus on pääasiassa hyvin raskas ja myös melankolinen, tuo etenkin reilulla kädellä käytetty puhdas akustinen kitarakomppaus ja Åkerfeldtin edelleen enkelimäinen puhdas laulu lohtua synkkyyden ja kaaoksen keskelle. Jopa niin sujuvasti, että Opethin progressiivisimmat osuudet alkavat lopulta kuulostavat kaikkea muuta kuin mutkikkailta. Syynä siihen on toisaalta se, että yhtyeellä on ollut taito luoda erityisesti ”Blackwater Parkille” tiivis paketti erityisen koukukkaita riffejä, jollaisista muut yhtyeet tuohon aikaan lähinnä haaveilivat tai eivät olleet tietoisiakaan. Albumin tietynlaisen uniikkiuden voi yhä aistia,

Melankolia, kokeilevuus, progressiivisuus ja ihailtava melodiantaju jatkuu läpi albumin aina viidennestä ”Dirge For November” -kappaleesta lopun nimikkokappaleeseen ”Blackwater Park”. Oli kyseessä sitten raskaampi death metal, jonkinlainen dark metal, black metal tai progressiivisen metalin hakuisuus progerock-vaikutteisiin yhdistettynä, lyö ”Blackwater Park” tiskiin yhä edelleen hyvin omintakeisen musiikillisen kokemuksen, jossa on toisaalta yhtä paljon pureskeltavaa kuin nautittavaakin. Varsinaisesti parasta kappaletta on riffikimaran keskeltä vaikea erotella. Kahden kitaran saumaton ja harmoninen – lähes musiikillisen runollinen, mutta paikoin tarkoituksellisen riitasointuisa – yhteistyö on se juttu, miksi Opethin ”Blackwater Parkin” haluaa kuunnella yhä uudelleen vuodesta toiseen. Tuo kaikki yhdistettynä metallimusiikissa etenkin siihen maailman aikaan paikoin epätavalliseen rumputyöskentelyyn tekee kokonaisuudesta edelleen mielenkiintoisen.

Opeth on niitä harvoja yhtyeitä, joiden ura on koostunut läpi uran aivan oman tien kulkemisesta seuraamatta sen enempää ympärillä olevia musiikillisia trendejä. Samasta asiasta oli kysymys myös jo ”Blackwater Park” -albumin kohdalla. Tämän kaltainen oman tien kulkeminen on ollut yhtyeen siunaus ja suosio sen myötä palkinto kovasta työstä. ”Blackwater Parkista” voidaan puhua yhtyeen uran eräänlaisina suurimpina merkkipaaluina yhdessä ainakin vuonna 2005 julkaistun ”The Ghost Reveries” -albumin kanssa. Albumit nostivat Opethia yhä suuremman yleisön tietoisuuteen antaen kuulijoilleen varteenotettavan vaihtoehdon, esimerkiksi vaihtoehtoisen ja trendikkäämmän metallimusiikin suosion keskellä.

 

Kommentoi julkaisua