Kehityskelpoista herrasmies-grungea – arviossa The Pyramidsin eponyymi debyyttialbumi

Helsinkiläisen kokeellisen rockin yhtye Ruhler Sloincin raunioille vuonna 2018 kasattu ja Eurooppaakin kiertämään päässyt The Pyramids on julkaissut omaa nimeään kantavan debyyttialbumin. Vuonna 2024 instrumentaalimusiikkia sisältäneen EP:n julkaisun jälkeen ryhmä sai riveihinsä paluumuuttajana entisen Ruhler Sloinc -vokalisti Christopher Linderin. Herran jäyhähköllä englannin kielen artikulaatiolla siunattu raspiääni on yhtyeen omaleimaisimpia piirteitä, minkä myötä kappaleisiin löytyy ilmeikkyyttä ja tunnistettavuutta.

Monisyistä kitaravetoista musiikkia tarjoilevan yhtyeen soinnissa kuuluu kokeellisen musiikin kerrokset aina grungesta vaihtoehtorockin ja power popin laitamille saakka. Muusta instrumentaatiosta yhtyeessä vastaavat soolokitaristi Bruno Ekman, kitaristi-kosketinsoittaja Daniel Feiring, basisti Daniel Westö ja rumpali Benjamin Feiring.

Albumin eteerisesti avaava ”Wild Thyme” on kuin länkkäriversio Nick Cave & The Bad Seedsistä. Lopulta se räjähtää Muselle ominaiseen jättikertosäkeeseen. Velmun bassokuvion varassa klenkkaava ”Ill, Beat and Bruised” avaa yhtyeelle taas ovet uuden aallon Elvis Costellolle ominaiseen tyylittelyyn.

”Upside Down” on vääntyilevässä grunge-pop-henkisyydessään albumin ehdoton syömähammas. Raaseporissa, Mustion Linnassa Lindereiden aatelissuvun pyhätössä kuvattu huvittavuudessaan aina korniuden rajamaille asti dramatisoitu musiikkivideo toimii mainiosti huomiomagneettina.

AOR-blues-vaihteella dallaava ja ska-rytmein kitaroitu ”Westbound Train” tuo puolestaan mukaan viehkeän sekoituksen Chris Reaa ja myöhemmän aikakauden The Clashia. Fiftarislovarimaisia ja lesoja The Doors -viboja sisältävä ”Shiny People” keinuu puolestaan kauniisti ja tyylipuhtaasti. Kappale ei valitettavasti yllä kappaleena kovinkaan säväyttävälle tasolle.

Albumin maadoittavimpiin biiseihin kuuluu Radioheadista muistuttavasta surumielisyydestä tyylikkäästi rouhivaan kertosäkeeseen ja edelleen biisiä loppua kohti paisuttavaan davidgilmourmaiseen kitarafraseeraukseen päättyvä ”Sleeper and A Child”. Kolmijakoinen puolislovari ”Get Away” omaa notkean rakenteen. Viimeisten piirtojensa osalta samaa kaavaa toisintavan kappalerakenteen ja Linderin kapean rekisterin vokalisoinnin myötä se jää kuitenkin potentiaalistaan yksiulotteiseksi.

Himmailevampi ja jamihenkisempi The Rival Sons -henkinen ”I’m Alive” ui kuitenkin edeltäjänsä vanavedessä. Se tuo mukanaan kuplivampia voima-bluesin ja stonerin sävyjä kokeellisemmin irroittelevaa soolo-osuutta unohtamatta. Albumin päättävä ”Empty Boxes” on pianolla ja massiivisemmalla orkestraatiolla bowiemaiseksi paisutettu glam rock -tyyppinen eepos, jonka suvereeniin vokaalitulkitsemiseen Linderin alati nuotin reunalla tasapainoileva ääni ei tässä muodossaan yksinkertaisesti riitä.

The Pyramidsilla on jo debyyttialbuminsa kohdalla erinomaiset kortit käsissään ja taidot hyppysissään. Kappaleiden sovitusten ”seesteinen säkeistö-massiivinen kertosäe” -kaavamaisuuden rikkominen olisi kuitenkin hyväksi. Myös laajempien äänialojen ja mahdollisesti moniäänisen laulun hyödyntäminen vokaalisuorituksissa nostaisivat albumin toimivuutta pykälän verran heti kättelyssä.