Keijupölyä ja selkäpiitä karmivaa tuskaisuutta – Arviossa Dawn Of Ouroborosin ”Velvet Incandescence”
Progressiivista metallia soittava Dawn Of Ouroboros on julkaissut toisen albuminsa, joka kantaa nimeä ”Velvet Incandescence”. Yhtye yhdistelee musiikissaan death-, post- ja black metalin elementtejä määrätietoisella riskinottokyvyllä, ja se kertoo juuri julkaistun toisen albuminsa ”Velvet Incandescencen” kietoutuvan saman tunteellisen intensiteetin ympärille kuin mitä debyyttialbumi ”The Art Of Morphology” piti sisällään. Osa yhtyeen jäsenistä vaikuttaa Botanist– ja Cailleah Calling -yhtyeissä.
Albumista nousee ensimmäisellä kuuntelukerralla päällimmäisenä tunne aloitus -ja päätösraitojen kiertämisestä samalla linnunradalla. Albumi alkaa ja päättyy yhteneväisiin tunnelmiin, joissa keijupölyn rauhallinen keveys yhdistyy synkkään metallitulkintaan. Aloitusraita ”Healing Grounds” toimii jonkinlaisena identtisenä sisaruksena ”Velvet Moon” -päätösraidalle. Identtisenä parivaljakkona toimii myös albumin aloitusraitaa seuraavat kappaleet ”Testudines” ja ”Iron Whispers”. Molemmat kappaleet alkavat ja etenevät samalla kaavalla: Rauhallinen aloitus hypnotisoi kuulijan mielenkiinnon puolelleen, kunnes epätoivon rääkäisy rikkoo levollisen tunnelman illuusion. Vokalisti Chelsea Murphyn pitkät vokaalit tuovat kappaleita lähemmäs tätä päivää black metalin puristavan tiukasta otteesta.
”Levitating Pacifics” enteilee jo nimensä puolesta lämpöisen ilman tahtiin väreilevästä tunnelmasta, joka vääristää todellisuutta kangastuksen lailla. Kappaleen nimi ei vie kovinkaan sivuraiteille etiäisestä. Jos leijaileva atmosfääri meinaa ahmaista kappaleessa unen rajamaille, on seuraavana kuultu ”Rise From Disillusion” jo kuultuja kappaleita kiukkuisempi. Kappaleessa yhdistyy black- ja death metalin raastava rumpujen pärinä osaksi modernimpaa pyöritystä. Kappaleen kosketinsoitinosuudet nostavat mystisyydellään kappaletta pois tasapaksusta taaplauksesta.
Mainos päättyy
Melodisemman alkurysäyksen ottaa seuraavana kuultu ”Castigation”. Kappale sortuu kuitenkin pian edeltäjänsä kaltaiseen tasapaksuun suoritukseen. Ennen päätösraitaa kuultava ”Cephalopodic Void” onnistuu olemaan örinäosuuksillaan jo kuultua uskottavampi muttei kuitenkaan tarpeeksi uskottava. Kappaleen korkeat kitaranuotit hukuttavat osaltaan kappaleen puhtaita lauluosuuksia jättäen ne toiveikkaaksi kuiskailuksi.
”Velvet Incandescence” pyrkii kameleonttimaiseen kokonaisuuteen, jossa metallin tyylilajit ottavat kukin vuorollaan vuoronumeron. Siihen kaikkeen yhdistyy modernimpaa otetta, joka saa lopputuloksen kuulostamaan hetkittäinen niin popahtavalta, että jään miettimään, onko tarkoitus ollut ottaa vuoronumero tuonelan porteille. Navigointivirhe saa kolkuttelemaan päälleliimatun kykykilpailun ovea, josta sielukkuus jää ikävä kyllä uupumaan.