Kenties maamme parasta fuusioprogea – arvostelussa Distant Horizonin ”Skywatcher”

Suomesta ei löydy mitenkään kovin suurta määrää modernia progressiivista metallia ja rockia esittäviä yhtyeitä, jotka hakevat vaikutteitaan fuusiojazzista. Muusikoiden musiikiksi ja apurahaheviksikin luonnehdittava tyyli on parhaimmillaan euforista soittotaidon ja eeppisten melodioiden yhteen kietoutunutta juhlaa, jota onneksi myös kotimainen Distant Horizon tarjoaa.

Yhtyeen tuore lyhytsoitto ”Skywatcher” sisältää kuusi kappaletta, joissa hypitään 80-luvun pehmeistä ja kellon kuulaista sähköpianosoundeista koukeroisiin riffeihin ja nyrjähtäneisiin grooveihin. Avauskappale ”How It All Changed” tuo heti mieleen esimerkiksi Arch Echon ja Intervalsin. Kitaramelodiat ovat laajoja kaaria, joiden taustalla basso ja rummut pitävät rankaa yllä tanakasti.

Kakkoskappale ”Gemini” on lyhytsoiton pisin kappale; kahdeksan minuuttia suvereenia soittotaitoa kaikissa ilmansuunnissa. Intro tuo mieleen hieman sekoituksen Allan Holdsworthia ja Return To Foreveria, mutta seasta pilkistää esimerkiksi Plinin moderni fuusioprogeilu. Kappaleen teemaa kasvatetaan hienosti dynamiikassa, jonka jälkeen siirrytään lopulta tunnelmasta toiseen pienten välikikkailujen ja taidokkaan kitaramaalailujen toimiessa siltana.

Kahtia jaettu ”When The Mist Sets” tuo pianon etualalle hetkeksi, mutta tunnelmaa vaihdetaan pian upean syntetisaattorisoolon tietä. Osio tuo mieleen hieman Planet X:n törkeilyfuusiot, jota Holdsworth-tyylinen kitarasoolo avittaa. ”Arch In The Sky” on varmaankin levyn raskaimpia kappaleita, jossa tykitellään menemään nopeita unison-juoksutuksia Arch Echon tyyliin, ja särötetyt rytmikitarat ottavat aikaisempaa enemmän tilaa kappaleen dynamiikassa.

”Skywatcher” sisältää monen monta kaunista melodiaa, jotka liikkuvat euforisen ja juustoisuuden välimaastossa taidokkaasti. Lead-kitaran ja syntetisaattorin vaihtelu on saumatonta, ja molemmat melodiainstrumentit osaavat myös astua sivuun komppaamaan toisia. Rytmisektion työnjälki on samaan aikaan raudanlujaa että notkeaa. Sävellysjälki on hienoa, ja kyseessä on varmasti joitakin maamme hienoimmista fuusioproge-toteutuksista.

Jos haluaa etsiä jotain kritiikkiä lyhytsoittoa kohtaan, niin kappaleiden välille toivoisi vielä hieman selkeämpiä vaihteluita ja enemmän variaatiota esimerkiksi niin, että jokin kappale on selvästi kitaravetoisempi tai raskaampi, ja jokin kappale hieman hitaampi ja riisutumpi. Vaikka bändin taiturointia ja kaikuun hukutettuja, pakahduttavia melodioita onkin ilo kuunnella, kuuntelukokemus muuttuu aina paremmaksi selkeämmän variaation myötä.

Mutta kyseessä on kuitenkin lopulta erittäin lupaava lyhytsoitto, joka osoittaa, että Distant Horizonilla on rahkeita julkaista kokonainen levyllinen maassamme toistaiseksi surullisen harvinaista, mutta kuitenkin ensiluokkaista fuusioprogemetallia. Tätä lisää, kiitos!

Kappalelista: