Kesäkeidas vailla vertaa — The Gathering ja Mokoma antoivat parastaan John Smithin avauspäivänä

Kymmenen vuotta sitten järjestettiin maailmankaikkeuden ensimmäiset John Smith -rockfestivaalit. Tapahtuma osoittautui menestykseksi ensiaskelistaan alkaen, ja vuosi vuodelta se on yhä lujemmin vakiinnuttanut paikkansa Suomen suven festivaalivalikoimassa ja kävijöidensä sydämissä. John Smith järjestetään Keski-Suomen Laukaassa Peurunkajärven idyllisissä maisemissa. Kun samalla paikalla sijaitsee tasokas kylpylähotelli, ei ole mikään ihme, että John Smithistä on kehkeytynyt monille jokakesäinen perinne. Omalla kohdallani ei voi vielä puhua perinteestä, sillä tämänkesäinen tapahtuma oli vasta toinen John Smith -kokemus. Koronavuosien jäädessä väliin vietettiin John Smith -festivaalia tänä vuonna yhdeksättä kertaa, ja avauspäivän herkkupaloihin lukeutuivat muun muassa The Gathering, Charon ja Mokoma.

Awake Again ja Kneel Before the Death

Aurinko porotti torstai-iltapäivänä suorastaan trooppisena, kun bussini kaarsi tapahtuma-alueelle. Keikkojen alkuun oli yli tunti aikaa ja ehdin kirjautua hyvin majoitukseen ja asettua taloksi. Ehdin festarialueelle parahiksi turkulaisen Awake Againin aloitellessa settiään. Yhtye otti antaumuksella vastaan pestinsä kolmepäiväisen bakkanaalin avaajana, ja bändin energia oli tapissaan ensitahdeista alkaen. Awake Again määrittelee itsensä vaihtoehtometalliksi, ja siihen lokeroon mahtuukin monenkirjavaa meteliä. Orkesterin onneksi lavan edusta tarjosi parhaimman suojan käristävältä auringolta, joten jo senkin vuoksi juhlaväki hakeutui lähelle lavaa. Awake Againin kohkaus ei osunut aivan omaan makuhermooni, mutta yleisö oli suurilta osin vastaanottavaista, ja hienostihan festarit käynnistyivät noilla askelmerkeillä. Keikalla kuultiin sellaisia kappaleita kuten ”shitwreck”, ”violins” ja ”PARAS!TE”. Biisien nimistä ja kirjoitusasuista voi jo hieman päätellä bändin mielenlaatua.

Vauhti kiihtyi entisestään helsinkiläisen deathcore-jyrä Kneel Before the Deathin myötä. Bändi on perustettu vuonna 2013, ja lukuisten single- ja EP-julkaisujen ohella se on saanut aikaiseksi myös yhden täyspitkän albumin. John Smithissä yhtye aloitti hieman myöhässä, mutta materiaalinsa vauhdikkuudella yhtye oli nopeasti tunnelman ytimessä. Yleisöllä kesti hetki mukautua bändin intensiteettiin, ja laulaja Markus Raiton ensimmäiset pittipyynnöt karahtivatkin kuuroille korville. Kun muutamat uskaliaat sitten pikkuhiljaa alkoivat arasti hölkätä nurmikolla ympyrää, eksyi mieleeni niinkin ilkeä ajatus, että mahtaako se tuntua yhtä hölmöltä kuin miltä se näyttää. Makunsa kullakin, mutta omaan silmään perinteinen moshpit on esteettisempi kuin nykyään muodissa olevat piirileikit. Myöhemmässä vaiheessa tilanne eskaloitui niin, että auringosta ja musiikista hurmioitunut kansa viritteli tantereelle jopa soutupittiä. Laulaja tienasi bändilleen runsaat sympatiapisteet mainitsemalla lyhyesti jyvskyläläislegenda Matti Nykäsen, ja keikka päättyi kappaleeseen ”Rise”, jossa kuultiin mitä maukkainta kitarasooloilua. Pumppu tuskin päätyy kotikuunteluun, mutta festariolosuhteissa Kneel Before the Death toimi loistavasti. 

Charon ja Sparzanza — kokeneet kehäketut

Jos John Smithin kaksi ensimmäistä slottia kuuluivatkin verrattain nuorille tulokkaille, oli seuraavaksi vuorossa todella syvää kokemuksen rintaääntä. Vuonna 1992 perustettu goottimetalliyhtye Charon ehdittiin jo kuopata kesällä vuonna 2011, kunnes ryhmä teki viime vuonna erittäin onnistuneen paluun keikkalavoille. Yhtye soittaa tänä kesänä kourallisen keikkoja Suomessa, ja yksi niistä oli onnellisesti John Smithissä.

Peurunkajärven rannalla onnea säkenöivät niin Charon kuin kuulijansakin. Iloisten ihmisten ja lämpimän illan huomassa joutui laulaja JP Leppäluoto toteamaan, että olosuhteet tekivät synkistelyn vaikeaksi. Charonilta kuitenkin taipui goottimetalli uskottavasti hieman iloisemmallakin otteella, ja kappaleet kuten ”Bitter Joy”, ”Fall of Angels” ja ”Craving” laittoivat nostalgiannälkäiseen yleisöön liikettä. Leppäluoto ehti jopa kehumaan John Smith -keikan kuuluvan elämänsä parhaimpiin kokemuksiin, mikä laulajan liioittelusta huolimatta kertoo omaa kieltään setin onnistumisesta.

Festivaalin kahdelle ulkolavalle oli annettu kekseliäät nimet John ja Smith, ja niistä ensimmäinen toimitti suurempana lavana päälavan virkaa. Charonin jälkeen pienemmällä Smith-lavalla musisoi ruotsalainen Sparzanza, joka on jalostanut rouheaa stoner metaliaan jo vuodesta 1996. Sparzanza oli mukana ensimmäisillä John Smith -karnevaaleille vuonna 2016, ja heti kymmenen vuotta myöhemmin oli toisen tulemisen aika. Laulaja Fredrik Weileby mainitsi keikalla useampaan kertaan kyseisen faktan, joten yhtye on ilmeisen ylpeä osuudestaan John Smithin historiassa, ja miksipä ei olisi. Sparzanzalla ei ollut sen kummemmin rekvisiittaa esitystään tukemassa, mutta musiikki ja lähes jokaista keikkaa koristanut pyrotekniikka puhuivat puolestaan. Olen aiemmin vieroksunut Sparzanzaa syistä, joita torstaisen keikan jälkeen on enää vaikea muistaa. Siinäpä taisi olla festareiden ensimmäinen uusi tuttavuus, joka eksynee soittimeeni vastaisuudessakin.

The Gathering havisutti historian siipiä

Mikäli Setlist.fm-sivustoa on uskominen, soitti alankomaalainen The Gathering edellisen kerran Suomessa elokuussa vuonna 2007. Kyseinen keikka Ankkarockissa jäi myös laulaja Anneke van Giersbergenin viimeiseksi The Gatheringin riveissä, kunnes hän liittyi yhtyeeseen viime vuonna ”Mandylion”-albumin juhlakeikkojen myötä. The Gatheringin ”Mandylion”-kesäkiertueen ainoa Suomen pysäkki sijoittui John Smith -festareille, eikä ole mitään takeita, että yhtye enää palaa tällä kokoonpanolla näille leveysasteille. Tuota taustaa vasten on syytä todeta, että kyseisen paketin tuominen Suomeen oli kulttuuriteko isoimmalla ja painavimmalla K:lla.

The Gatheringin ainoa Suomen-keikka kenties kuinka pitkään aikaan ei alkanut onnellisimmissa merkeissä. Tekniikka temppuili varsinkin lavan taustalla olleen videotaulun osalta, ja orastavaa turhautumista oli ilmassa. Lopulta esitys pääsi alkamaan vain muutaman minuutin myöhässä, ja samassa hetkessä kaikki turhautumiset ja muut negatiiviset tuntemukset unohtuivat. The Gathering ei ole koskaan lukeutunut ehdottomien suosikkieni joukkoon, mutta toisaalta bändin levyt ”Mandylion” ja ”Nighttime Birds” olivat ratkaisevassa roolissa hurahtaessani metallimusiikkiin silloin joskus. 

Niitä aikoja tuli muisteltua sen seitsemänkymmenen minuutin aikana, jotka bändi vietti John Smithin päälavalla. Nostalgiatripin ohessa keikka itsessään oli ensiluokkainen, yhtye soitti rennosti mutta antaumuksella, ja yleisö huusi kappaleiden välissä niin, ettei arvostuksen tasosta jäänyt epäselvyyttä. Keikan jälkipuoliskolla van Giersbergen kuvasi yleisöä ja lavan tapahtumia älyluurillaan ilmeisesti somea varten, mikä vähän rikkoi keikan arvokasta tunnelmaa. Tuosta kauneusvirheestä huolimatta The Gatheringin esitys jäi mieleen yhtenä viikonlopun parhaimpana. Siitä muistoksi tulin vielä ostaneeksi merkkarikojusta hollantilaisten bändipaidan. Moista rituaalia en olekaan suorittanut montaa kertaa viime vuosina.

Before the Dawn ja Mokoma viimeistelivät illan

The Gatheringing jättämien tunnelmien jälkihuuruissa seuraavaksi soittaneen Before the Dawnin keikka meni suurilta osin näkö- ja kuuloelimieni ohi. Mainittakoon, että yhtye saapui John Smithiin pikaisella varoitusajalla puolalaisen Decapitatedin jouduttua perumaan keikkansa viime hetkillä. Varamiesten virkaa toimitti myös aiemmin soittanut Kneel Before the Death, joka paikkasi Profane Omenia. Molemmat hoitivat tonttinsa mallikkaasti, mutta Before the Dawn ansaitsee erityismaininnan moitteettomasti suoritetusta pikakomennuksesta. Uskon, että Decapitatedia odottaneet saivat siitä edes vähän hyvää salvaa haavoihinsa. Tapahtuman järjestäjät ehtivät jo tiedottamaan, että Decapitated soittaa keikkansa ensi vuonna, eli ensimmäinen vuoden 2027 John Smith -esiintyjä on jo tiedossa.

Täytettyjen toiveiden torstai huipentui Mokomaan. Äkkiseltään voisi luulla, ettei ehkä jo vähän kulahtaneesta Radio Rock -retkueesta enää olisi festaripäivän pääesiintyjäksi, vaan mitä vielä. Yhtye soitti keväällä suurella menestyksellä sarjan keikkoja kaksikymmentä vuotta täyttäneen ”Kuoleman laulukunnaat” -levyn kunniaksi, ja samoilla taajuuksilla käynnistyi myös John Smithin loppuhuipennus. ”Valapatto” syöksi permannon sellaiseen pyörremyrskyyn, että puolikuntoisten oli syytä tehdä tilaa. Mokoman reilun tunnin biisikimaran aikana ei hyörintä liiemmin laantunut — ainoastaan pitin intensiteetti vaihteli kappaleiden tunnelman mukaan. Circlepitti jyrkässä rinteessä oli tietysti onnenpyörää, joka lopulta osui rosvosektorille useamman juhlijan kaatuessa toistensa päälle. En nähnyt ketään kannettavan paikalta paareilla pois, joten toivottavasti suuremmilta vahingoilta vältyttiin. Mokoma puristi festariväestä viimeiset herat kappaleella ”Kesytä perkeleet”, jonka jälkeen kello kävikin puolta kahta aamulla. Jatkoilla olisi ollut tarjolla vielä Stereo Terroria, mutta oma kroppani antoi tuntuvan vetäytymiskäskyn. Seuraavana päivänä mentäisiin taas.

Kuvat: Sami Hinkkanen
Instagram – Facebook