Kesän paras viikonloppu – Ilosaarirock osa 2/3

Lauantaipäivä lähti liikkeelle hyvin rauhallisissa merkeissä festarialueella. Kello yhdeltä porukkaa oli paikan päällä vähän. Kun porteista asteli sisälle, Vapaa Maa -niminen punkbändi aloitti päätäjomottavan settinsä. Jatkoin matkaani kohti tähtitelttaa, jossa pop rock -yhtye Satellite Stories esiintyi. Matkalla menin rannassa olevan lavan ohi, jossa esiintyi Gettomasa. Onneksi pääsin lavan ohi nopeasti, sillä kyseisen artistin musiikki oli suhteellisen kauhean kuuloista.

Oululainen Satellite Stories tarjosi kevyttä rockia popin tarttuvuudella paikalle tulleille. Telttaan oli tullut yllättävän paljonkin porukkaa, minkä yhtye myös noteerasi välispiikissään. Nuorten miesten muodostama yhtye sai ihmisiin lisää virtaa musiikillaan, ja osa porukasta alkoi tanssiakin. Yhtyeen musiikki oli juuri sopiva hetkeen – monet olivat varmasti vasta heränneet eivätkä välttämättä halunneet kuulla korvia kuumottavia vokaaleja ja riffejä heti herättyään. Satellite Stories herätti yleisöä hellävaraisesti ja piristävästi.

Seuraavaksi tarkoitukseni oli mennä katsomaan Battle Beastin keikka, mutta sain kuulla, että rannassa yritetään Radio Rockin avustuksella naku-uinnin maailmanmestaruutta. Tapahtuman oli määrä alkaa kahdelta, joten menin katsomaan – sen jälkeenhän ehtisin katsoa hyvin Battle Beastia, vai mitä? Kuinka väärässä olinkaan. Uimarien laskeminen oli yllättävän hidasta ja kahdenkymmenen minuutin jälkeen selvisi, että tarvitaan vielä ”muutama kymmenen ihmistä lisää”. Tämä kuulutus toistui seuraavan vartin aikana kolmesti, jonka jälkeen kuulutettiin, että tarvitaan ”muutama ihminen lisää”. Lopulta naku-uimarit pääsivät uimaan klo 15.00, eli Battle Beast meni ohi suun. Noh, onneksi yhtye esiintyy syksyn aikana klubeilla, niin sen voi käydä sielläkin katsomassa. Ja jos jotain myönteistä asiasta hakee, niin tulipa se maailmanennätys nähtyä! (A.P.)

Battle Beast aloitti päälavalla klo 14. Keikan perusteella voi sanoa, että bändi on parhaimmillaan livenä: heillä oli energinen meininki, mikä välittyi myös paikalla olleeseen yleisöön. Lisäksi jokainen jäsen on – vähemmän yllättäen – taitava muusikko: erityisesti laulaja Noora Louhimon hieman käheä ääni pääsi oikeuksiinsa. Setti oli kokonaisuutena menevä, ja kuuluipa siihen myös “Touch in the night”, joka oli minulle keikan kohokohta: riittävän vauhdikas ja herkkä biisi, joka kolahti todella kovaa livenä. Hyvästä tunnelmasta huolimatta minua alkoi kuitenkin häiritä jatkuva yleisön käskyttäminen: kättä olisi pitänyt pistää ilmaan likimain jokaisen biisin aikana. Tunnelman nostatuksessa on tottakai puolensa, mutta liika on liikaa. Kaiken kaikkiaan Battle Beast tarjoili vauhdikkaan ja ennen kaikkea onnistuneen aloituksen minun päivälleni! (M.R.)

Ilosaarirockin lauantai-iltapäivässä oli vahvaa metallin katkua kun päälavan annin avasi Battle Beast, ja kekkereitä jatkettiin heti perään Tähtiteltassa Turmion Kätilöiden tanssimusiikin tahtiin. Kotimaisen industrial metalin ehdoton ykkösnimi ja senkin genren varsin värikkäässä viitekehyksessä vähintäänkin persoonallinen yhtye takoi takuuvarman tunnin mittaisen setin uutta ja vanhaa silminnähden innokkaalle yleisölle. Pitti pyöri kuin teurastajan lihamylly ja nyrkit nousivat vetreästi ilmaan jo kolmelta iltapäivällä. Turmion Kätilöt oli siis oma energinen ja sekopäinen itsensä viihdyttäessään festarikansaa hulluuden ja hurmion välimaastossa. Edes laulajavaihdos Spektaakkelista Fear of Dominationin Saku Soliniin eli tässä yhteydessä Shag-Uun ei ole hidastanut yhtyeen vauhtia tai vähentänyt sen purevuutta mahtavana mukaansatempaavana live-yhtyeenä tippaakaan. Kynnet ja hampaat ovat tallella ja terävinä. (J.K.)

Päälavan touhut jatkuivat klo 16, kun manserockin pitäaikainen lähettiläs Popeda valtasi lavan. Pate Mustajärven ja Costello Hautamäen johdolla 40-vuotisjuhliaan viettävä bändi tarjoili runsaalle yleisölle räväkän rock n’ roll -esityksen. Tällä kertaa yhtyettä oli vahvistamassa myös kolmihenkinen puhallinsektio, jonka läsnäolo toi ylimääräistä mielenkiintoa ja runsaasti vivahteita verrattuna siihen, miltä yhtye kuulosti 10 vuotta sitten. Popeda tarjoili Ilosaarirockissa suurimmat hittinsä kuten “20 centtiä”, “Onhan päivä vielä huomennakin” ja “Tahdotko mut tosiaan”. Uusinta uutta olivat grillailubiisi “Lihaa ja perunaa” sekä Yölle suoraan vittuileva “Helvetin pitkä perjantai”. Tarjoilihan yhtye myös pari astetta erikoisempaa kipaletta: lastenlaulu “Mörri Möykky” sekä Tapani Kansan versiolta kaiken pohjan vienyt “Delilah” kajahtivat ilmoille kunnon rockmeiningillä. Vanhat jaksavat vielä soittaa erinomaisesti, sen Popeda todisti taas kerran! (M.R.)

Viiden maissa Suomessa toista kertaa uransa aikana esiintyi brittiyhtye Nothing But Thieves. Kyseessä on kovassa nosteessa oleva vaihtoehtorock-yhtye, jonka suosioon ei keikan perusteella tarvitse etsiä syitä. Viisihenkinen nuorikko soittaa mielenkiintoisella otteella sekä hitaampia että nopeatempoisia kappaleita, joiden ehdoton jalokivi on vokalisti Conor Masonin upea ääni. Conorin ääni ei kuulosta todella hyvältä pelkästään levyllä vaan myös livenä. Nothing But Thievesiltä on tulossa syksyllä uusi albumi, jolta kuultiin jo singleinä julkaistuja kappaleita. Jos yhtye sattuu joskus kohdallesi, suosittelen, että käyt katsomassa ihan vain yleissivistyksenkin vuoksi. (A.P.)

Soundi-lavalla esiintyi uusia artisteja, jotka ovat viime aikoina herättäneet mielenkiintoa ja pitäneet meteliä. Kuka sopisikaan tuolle lavalle siis paremmin kuin Litku Klemetti, joka on kovaa vauhtia noussut kotimaan musiikkialakulttuurin huipulle. Vahvasti retrohenkinen rock lainaa melodiaa iskelmästä ja räväkkää energiaa punkista. Tämä yhdistelmä on oikeissa käsissä jalostunut kappalekokonaisuuksiksi, joista kuuluu tekijänsä oma tyyli, mutta joissa on kaikissa jotain erilaista vivahdetta.

Litku Klemetti ja Tuntematon Numero -yhtye esiintyi Ilosaarirockissa varmasti Soundi-lavan suurimmalle yleisölle. Lavan edusta oli tupaten täynnä, ja kiinnostuneiden katsojien meri jatkui vielä pitkälle miksauskopin taaksekin. Vauhdikkaasti alkanut soitto meinasi muutamien kappaleiden jälkeen jäähtyä ilmeisesti edellisen päivän keikkaväsymyksestä johtuen, mutta kaikki saatiin kohdilleen pienen keräilyn jälkeen, ja keikka tykitettiin loppuun hyvällä sykkeellä.

Tulevaisuuden klassikkokappaleita löytyy soitettavaksi jo paljon. Katsojat ja esiintyjät ottivat toinen toisensa mukaan hyvään meininkiin ja biisien makusteluun. Soitetut versiot kappaleista eivät kaikki olleet täysin yksi yhteen levyversioiden kanssa, ja täysin (kai) improvisoituja osuuksiakin kuultiin. Tällaiset pienet jutut tekevät keikoista ainutlaatuisia tapauksia, joita ei voi kokea kuin olemalla paikalla juuri silloin, kun se tapahtuu. Olen iloinen, että olin todistamassa juuri tätä tapausta.

Seuraavaksi juoksin pää viidentenä jalkana Metelli-teltalle, jossa pitkähkön uran tehnyt hardcore punk -yhtye Zeke aloitteli keikkaansa. Tämän yhtyeen hardcoressa on paljon sävyjä vanhan koulukunnan hard rockista, mikä tekee siitä omalla tavallaan vielä rajumpaa kuin tavallisesta hardcoresta. Zekellä on myös musiikkia, jossa hardcorea ei ole juuri lainkaan ja pääosassa on rokkaaminen. Ilosaarirockissa kuitenkin päästeltiin sata lasissa kiivasta hardcore punkia. Innokkaimmat punkkarit olivat heti mukana, ja ilmeisesti Zeken raivokas esiintyminen oli monien mieleen. Itse kylläkin kyllästyin jo ennen keikan puoliväliä melko yksitoikkoisiin kappaleisiin, vaikka soitto ja esiintyminen itsessään oli asiaankuuluvalla tasolla raivokasta. Asiaa ei auttanut Metelli-teltassa muutamankin bändin kohdalla olleet kolkot soundit ja musiikin puuroutuminen epäselväksi mössöksi. (J.K.)

Tauolta palannut Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus jatkoi päälavan raskaammanpuoleista tarjontaa. Yhtye tarjoili kattavan annoksen raskasta, suoraviivaista rockia kera loistavien ja kantaaottavien sanoituksien. Yhtye on jäänyt minulla varsin vähälle kulutukselle, joten keikka oli enemmän yleissivistävä kokemus kuin sanat ulkoa osaavan fanin fiilistely. Jonkinlaiseksi ongelmaksi muodostui biisien puuroutuminen sävellyksellisesti: kun keikkaa oli noin kolme varttia mennyt, sanat kyllä muuttuivat, mutta biisien rytmi ei niin valtavasti. Raskasta ja varsin hyvin toimivaa musiikkia sieltä tuli, mutten mitään erityisen säväyttävää kokenut. (M.R.)

Ennen Disco Ensembleä minulla oli muutama haastattelu, joista toipumisen takia en seurannut kovinkaan aktiivisesti suomalaisyhtyeen soittoa. Mitä kuitenkin kuulin Tähtiteltan ulkopuolelta, oli meno niin kuin rock-konsertissa kuuluukin ja porukkaa oli ahtautunut telttaan paljon. Disco Ensemblen jälkeen esiintyi yhtye, jota oli odottanut eniten Ilosaarirockissa. Ei, kyseessä ei ole Haloo Helsinki, vaan rock-legenda The Hellacopters, joka oli itselleni illan pääesiintyjä. Nicke Anderssonin luotsaama ruotsalaisyhtye teki paluunsa viime vuonna, mutta ei ole esiintynyt kovin aktiivisesti. The Hellacopters on kokenut myös miehistön muutoksia, kun yhtyeen kitaristi Robert Dahlqvist menehtyi alkuvuodesta ja basisti Kenny Håkansson erosi. Håkanssonia korvaamaan löytyi Sami Yaffa, joka esiintyi myös lauantain keikalla.

The Hellacoptersia oli tullut todistamaan paljon yleisöä. Suoraviivaista ja raakaa old school rockia soittava yhtye ei esiintymiseensä tarvinnut pyrotekniikkaa tai sen kummempia taustanäyttöjä. Bändi luottaa omaan energisyyteensä, ja se kantaakin kauaksi. Yhtyeen kitaristi Dregen soitti kuin riivattu kitaraansa huppu päässä ja tummiin silmiin sonnustautuneena. Kitaristin asenteessa oli jotain mielipuolista, mikä istuu tämän tyyppiseen musiikkiin kuin nyrkki silmään. Vasenkätinen Andersson teki useasti ”kalastusmaisia vetoja” kitarallaan. Hellacopters oli selvästi kiitollinen Yaffan työpanoksesta, sillä suomalaisbasisti esiteltiin useaan otteeseen, vaikka sille ei olisi ollut tarvetta. Hellacopters tykitti lähes puolitoistatuntisen keikkansa ilman suurempia hölläämisiä, ja keikan lopussa saatiin kuulla myös ”By The Grace Of God”. Konsertin jälkeen olo oli erinomainen, eikä vastaavalle tasolle päästy kuin sunnuntai-iltana seuraavan kerran.

Omalla kohdallani ilta jatkui muutaman ystävän näkemisellä, ja seurasin sivusta kun tanskalainen elektronisen popin kuuma nimi MØ soitti piristävää poppiaan tähtiteltassa. Keikka ei sen suurempaa vaikutusta tehnyt, mutta meni taustamusiikkina. Illan pääesiintyjänä oli Haloo Helsinki! jota useasti tituleerataan Suomen isoimmaksi rock-yhtyeeksi. Itse en ole yhtyeestä kiinnostunut, joten poistuin kotiin nukkumaan. (A.P.)

Päälavan tarjonnan lauantain osalta päätti yksi kotimaisen musiikin tämän hetken hallitsijoita eli Haloo Helsinki!. Mielestäni tämä keikka oli Ilosaarirockin paras. Olen bändin musiikkia diggaillut muutaman vuoden, ja nyt ensimmäistä kertaa näin heidät livenä. Kokemus oli todella hieno. Haloo Helsinki! tarjoili  yleisölle korkeatasoisen musiikkiesityksen. Illan setti koostui hiteistä – esimerkiksi “Kiitos ei oo kirosana”, “Beibi” ja “Maailma on tehty meitä varten” sekä tänä vuonna ilmestyneen “Hulluuden Highwayn” materiaalista – muun muassa “Saatanan Zen”, “Oh no let’s go” ja “Kärpästen herra”. Bändi oli hyvässä livekunnossa ja tarjoili upean musiikin lisäksi loistavan valoshown pimenevässä Joensuun illassa. Ainoan kriittisen näkökulman tarjoilen Elli Haloon välispiikeistä, jotka olivat makuuni liian pehmeitä ja maailmaasyleileviä. Lisäksi spiikkejä tuli varsin usein, mistä en niin valtavasti välitä. Keikka ja toinen päivä päättyivät komeaan ilotulitukseen “Hulluuden Highwayn” tahdissa. Pisteet muuten siitä, että bändi malttoi jättää encoren väliin: se olisi vain latistanut yleisön korkealla ollutta fiilistä. (M.R)

Raportti: Aleksi Parkkonen, Jyri Kinnari, Markus Raatikainen

Kuvat: Aleksi Parkkonen, Jyri Kinnari, Anssi Ruuska