”Keskilännen vihaisin” – klassikkoarviossa Negative Approachin 40-vuotias debyytti-EP

Detroitissa Black Flagin ja paikallisen hardcore-kulttibändi Necrosin yhteiskeikan jälkimainingeissa elokuussa 1981 perustettu Negative Approach nousi erääksi Yhdysvaltain keskilännen merkittävimmistä hardcore punk -yhtyeistä. Sen omaa nimeään kantava, myöhemmin kansainvälisesti vaikutusvaltaiseksi hardcore-äänitteeksi noteerattu 7″ EP täyttää 40 vuotta.

Lyhytikäiseksi jääneen Negative Approachin levyttäneessä kokoonpanossa soittivat perustajajäsen-vokalisti John Brannon, kitaristi Rob McCullogh, hänen veljensä rumpali Graham McGullogh ja basisti Chris ”Opie” Moore. Negative Approach, joka tunnettiin myös lyhenteellä NA, soitti lukuisissa paikallisissa hardcore punk -iltamissa kasvattaen tasaisesti paikallista underground-suosiotaan. Pian yhtye kuitenkin noteerattiin jo laajemmin ja se sai kiinnityksen The Meatmenin vokalisti Tesco Veen Touch and Go -levymerkille.

Ensimmäisenä tuotoksenaan Negative Approach äänitti demon, jolta kappale ”Lost Cause” nostettiin Touch and Gon alkuvuodesta 1982 julkaisemalle 7″ hardcore punk -kokoelmavinyylille ”The Process of Elimination”. Vinyyli koostui lisäksi The Meatmen-, Necros-, Toxic Reasons-, Youth Patrol-, Violent Apathy-, McDonalds– ja The Fix -yhtyeiden kappaleista. Levynjulkaisua seurasi yhtyeiden itärannikon yhteiskiertue, joka osoittautui koko yhdysvaltalaisen hardcore punkin kannalta tärkeäksi tapaukseksi. Yhtyeiden tunnettuuden laajenemisen kannalta kolmen bändin revohka vieraili New Yorkissa, Bostonissa ja Washington D.C.:ssä.

Yhtyeen omaa nimeä kantava debyytti-EP sisältää 10 noin minuutin mittaista, aggressiivisen raskassointista, todella raivokkaan tymäkkää kappaletta. EP:n kanteen valittiin mehukkaan näköinen still-kuva Linda Blairin esittämästä, riivatusta päähenkilö Reganista vuoden 1973 William Friedkin ohjaamassa Manaaja (The Exorcist) -elokuvassa.

Vaikka EP:n soundipolitiikka oli vielä puutteellinen, kaikessa alkukantaisuudessaan siltä on aistittavissa mm. kaikkien aikojen ensimmäisiä metallisen hardcoren sävyjä ja estetiikkaa, joista mm. Agnostic Front ja Cro-Mags ammensivat oppeja omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi tästä voi EP:ltä nostaa Brannonin ylitsepursuavan räyhäkästi tulkitseman ”Sick of Talkin”. Toinen esimerkki on vittumaisesti laahaavan ja pirullisesti kirnuavan riffin varassa vaaniva ”Why Be Something You’re Not”.

EP:n avausbiisi ”Can’t Tell No One” ammentaa essenssinsä varhaisen Ramonesin suorasukaisesta, melodisesta räimeestä, mutta Brannonin ja yhtyeen miehistön voimakas taustavokalisointi vei biisin aivan eri aggression leveleille. Jälkikäteen ei ole vaikeaa vetää kappaleen yhtäläisyyksiä ja vaikutusta esim. Poison Idean ja Turbonegron tekemisiin. Samaa voi luonnehtia likaisen nihilistisesti rockaavista kappaleesta ”Nothing” tai tarttuvan kertosäkeen omaavasta ”Lead Songista”. Näistä ensin mainittua on yleisesti pidetty ehkäpä Negative Approachin ominaissoundin kaikista parhaiten määritelleenä kappaleena.

”Fair Warningin” katkorytmisen ja kulmikkaan riffirakenteen hyödynsi modattuna ja jalostetummassa muodossa seuraavana vuonna Verbal Abuse debyyttialbuminsa biisissä ”Free Money”, jonka mm. Slayer on myöhemmin versioinut. Negative Approachin EP:n erääksi tärkeimmistä kappaleista nousi lisäksi uhmakas hardcore-sotahuuto ”Ready to Fight”, jonka vahva, pelkistetty rytmi ja suorasointinen riffi on kuin pelkistetympi tyylillinen esiaste S.O.D.:n ”Fuck the Middle Eastille” ja Biohazardin ”Urban Disciplinelle”. Allekirjoittaneen henkilökohtaisiksi suosikeiksi EP:ltä nousevat kuitenkin vasta sen loppupään biisit: todella vihaisella riffillä ampuva ja Brannonin estottomasti raivoama ”Whatever I Do” ja EP:n päätösraitana kuultava, d-beatilla kohkaava yhtyeen nimikkobiisi. Aggressiivisuudessaan nämä kaksi lähestyivät jo brittikollegoidensa The Exploitedin ja Dischargen armottomia otteita.

Negative Approach debyytti-EP:ineen oli avainasemassa laajentamaan yhdysvaltalaisen hardcore punkin ilmaisua entistä brutaalimpaan ja metallisempaan suuntaan, josta raskaamman, meluisamman ja vihaisemman kitaravetoisen musiikin yhtyeet yli genrerajojen ammentavat vielä näinäkin päivinä.