Keskimääräistä tuoreemmin jauhavaa jenkki-thrashia – arviossa Atrophyn paluualbumi ”Asylum”

Arizonan thrash metal -possen toinen merkittävä comeback tulee tässä. Vuosien varrella keikkoja ja livejulkaisuja melkein Flotsam And Jetsamin tahtiin heitelleen, niin ikään Phoenixista tulevan Sacred Reichin muutaman vuoden takaista paluualbumia osattiin jossain kohtaa ounastella tulevaksi. Samaisen osavaltion Tucsonista tuleva Atrophy katkaisee kuitenkin 34 vuoden hiatuksen juuri kenenkään odottamatta. Kyseinen, yhtyeen kolmas pitkäsoitto kantaa nimeä ”Asylum”.

Vuonna 1986 perustettu, myöhemmän jenkki-thrash metal -aallon edustaja julkaisi nuoruutensa vuosinaan Roadrunner Recordsin kautta kaksi pitkäsoittoa: ”Socialized Hate” (1988) ja ”Violent By Nature” (1990). Atrophyn taru jäi aikanaan valitettavan torsoksi yhtyeen menetettyä riveistään toisen kitaristin ja sen myötä levydiilin vuonna 1993. Allekirjoittaneen aiempi tutustuminen yhtyeeseen tapahtui joskus hamalla ysärillä Roadrunnerin julkaiseman ”Stars On Thrash” -kokoelmavinyylialbumilta löytyneen ”Chemical Dependencyn” kautta.

Yhtyeessä ei ole sen kasaripäivistä mukana enää muita kuin tymäkkä-ääninen vokalisti Brian Zimmerman, eikä homma ole uusiutuneen miehistön osaamisesta kiinni. Kitarakuvioissa on mukavaa varmaotteista ryhtiä ja suvantokohdissa sopivasti makua tuovaa Annihilatorin Jeff Watersin soittotyylin mallinnosta. ”Asylumin” soundit ovat tuhdit mutta pehmeät ja selkeästi erotellut nykyaikaisen studioteknologian mukaisesti. Yhtyeen soitossakaan ei ole paria kiilausta lukuun ottamatta moittimista.

Aivan alkajaisiksi albumin A-puolen kärkibiisit eivät kuitenkaan jaksa innostaa. Ensipyöräytyksillä albumi lähtee käyntiin nihkeän geneerisen rytmiikan ja riffipaukutuksen saattelemana. Onneksi yhtye hivuttaa mukaan pitkin matkaa ysärityyppisillä grooveriffeillä operoivia biisejä. Etenkin albumin ensimmäinen singlebiisi ”Seeds of Sorrow”, ysärin loppupuoliskon ja vuosituhannen taitteen Overkillin mieleen tuovat ”Bleeding Out” ja ”Distortion” sekä Heathen-kitaristi Kragen Lumin feattaama ja albumin jytäkimmäksi myllytykseksi osoittautuva ”American Dream” kolahtavat perille. Viimeksi mainitun teksti kritisoi nokkelasti sikäläisen kansan sosioekonomista jakaumaa, mistä heruu ripaus ekstraplussaa. Edellä mainitut biisit esittäytyvät edukseen kuitenkin myös siitä syystä, että niiden elinvoimaisuus, tasapainoisuus ja rytmiikka on haettu muualtakin kuin pelkästään puolikompin eri variaatioista ja niiden mahdollistamista juonteista.

Suicidal Tendenciesin ”ranteet auki” -slovareiden jäljillä vaaniva puhdasta, pahaenteistä kitarakuviota herkullisesti hyödyntävä ”Close My Eyes” ja Amerikan mallin kristillisyyden kimppuun armotta käyvä ”The Apostle” ovat myös mukiinmeneviä kappaleita, vaikka ne eivät olekaan ihan sieltä parhaimmasta päästä. Napakan ja hienosti toimivan riffiteeman varassa kulkeva, oivallisesti jenkki-armeijan sotaveteraanin korvien välistä helvettiä havainnollistava päätösraita ”Five Minutes ‘til Suicide” nasahtaa viimeisenä numerona tiskiin yllättävän vakuuttavan comebackin päätteeksi.

Vaikka jenkkirässin kulttiyhtyeen uudistunutta miehistöä vaivaakin sen paluulevyllä lievähkö luomistyön kankeus, onnistuu se sillä paremmin kuin sen kotikulmien kollegat viimeisimmillä tuotoksillaan.