Keskinkertaisia ratkaisuja ja hieman sielua – arviossa Scars Of Solituden ”If These Walls Could Talk” -EP

Keski-Suomesta kotoisin oleva ja niin sanottua ”Pirkkaheviä” soittava tunnelmametalli/-rock-yhtye Scars Of Solitude takoo tuoreimmalla EP:llään itselleen uudenlaisia atmosfäärejä. Yhtyeen musiikissa meno on keventynyt jonkin verran, tai oikeastaan paljon, sekä soundillisesti että ulosannillisesti, sillä synkeästi nimetty ”If These Walls Could Talk” -julkaisu yllättää varmasti jollain lailla yhtyeen aiempia edesottamuksia tuntevia.

Avauskappale ”Dark Matter” lupaa alkuun hyvin suoraviivaista meininkiä kappaleen kehittyessä kummallisempiakin reittejä loppuaan kohti. Kappaleen laulumelodiat ovat lisäksi kuin suoraan pop-filtterin läpi jauhettuja, eikä ylimääräistä omaperäisyyttä ole sen koommin vaalittu. Melkeinpä kesäiseksi skeitti-punkiksi yltävä poljento todellakin yllättää, sillä kappaleessa on vain ripaus aiempaa Scars Of Solitudea. Vokalistin tunnelmoinnissa paistaa säkeiden lopussa hieman Ville Valon maneerit läpi, mikä yrittää hyvin näennäisesti pelastaa kappaleen luonnetta. On silti todettava, että vokalisti Tuomo Laulainen on ulosanniltaan lähempänä kuitenkin esimerkiksi Stonen Janne Joutsenniemeä kuin Mr. Love Metalia.

”Left On Read” on kappale, joka ei onneksi jatka niin paljon edellisen kappaleen popilla linjalla, että se alkaisi ihmetyttää. Mieleen tulee ainakin jonkin verran To/Die/For-yhtyeen edesottamukset, eli ilmassa on vahvasti goottirock-vivahteisia aistimuksia. Ei silti edelleenkään aivan sitä, miltä Scars Of Solitude kuulosti vielä vuonna 2019 kaikessa melankolisuudessaan. Eli suorastaan mahtavalta asennemetallin ja synkeän tunnelmametallin yhdistelmältä. Nyt kuulijan korvakäytävään jätetään ihmetyksen siemeniä lisäämällä mukaan vain joitain yksittäisiä rankempia riffittely-paloja, jotka kuulostavat kylkeen liimatuilta.

”No Riddance” on kappale, jolla palataan ”Dark Matterin” keveään suoraviivaisuuteen. Jälleen on mukana selviä vaikutteita erään HIM-nokkamiehen tavasta käyttää ääntään. Nimikappale ”If These Walls Could Talk” on ehkä lähimpänä Scars Of Solituden vanhaa ulosantia, vaikka raskaus onkin musiikista edelleen hieman kateissa. Nimikappale on kuitenkin lupaava ja tunnelmallinen, eikä sen melodinen kertosäkeistö ole ollenkaan huono. Myös soitto groovaa ja etenee koko yhtyeeltä vuoroin selkeänä ja välillä jopa hallitun kaoottisena.

EP etenee kahden viimeisen kappaleen aikana onneksi hieman pirteämmin totutumman Scars Of Solitude -ulosannin tahtiin. ”Lullaby Of The Ill-Fated” yltää jopa sinfonisen black metalin tunnelmiin lopun komeilla kosketinsoitinkuvioilla höystettynä. Kappale tarjoilee myös thrash metalin ja death metalin suuntaisia riffin pätkiä ikään kuin todistamaan, että yhtye on edelleen kaikesta ”helppoudesta” huolimatta metallia. Viimeinen kappale ”Burden” nojailee keskitempoisuudessaan jälleen jonnekin sinne, mistä suomalaiset goottimetalli ja -rock-yhtyeet ovat tulleet tunnetuksi. Kappaleen lopun koskettimet toimivat kokonaisuudessa jälleen kuin unelma.

Scars Of Solituden tuorein EP on melkoisen sekalainen seurakunta eri tyylejä. Vaan eipä siinä, jos halutaan vedota taiteelliseen vapauteen. Kokonaisuus poikkeaa monestakin nykyajan julkaisusta, mutta samalla se myös hieman järkyttää siinä, millä tavalla kokonaisuus ja kappaleiden järjestys on levylle suunniteltu. Kaikesta paistaa läpi, että EP:llä tavoitellaan uutta ja isompaa kuulijakuntaa asettamalla ennakkoon ajateltuna helpoiten lähestyttävimmät kappaleet alkuun ja vasta loppuun ne kappaleet, joissa majailee yhtyeen oma luovuuden sielu. EP:n yhtenä pelastuksena täydeltä nöyristelyltä on hyvin tuotetut soundit ja yhtyeen potentiaali kyetä luomaan parempaakin materiaalia.