Keskinkertaista huminaa, joka ei sytytä – Arvostelussa Bruce Dickinson ”The Mandrake Project”

Bruce Dickinson on yksi maailman arvostetuimmista laulajista, jonka pitkä ura Iron Maidenin nokkamiehenä on lähes jokaiselle tuttu. Uraa on tehty vuosikymmeniä, ja sinne on mahtunut niin hittejä kuin huteja. Jälkimmäisiä toki vähemmän.

Viime perjantaina julkaistu Dickinsonin seitsemäs sooloalbumi kantaa nimeä ”The Mandrake Project”. Albumi tähtää korkealle, mutta lento jää valitettavan lyhyeksi. Dickinson on kuvaillut levyä pitkäaikaiseksi projektikseen, jossa hän on saanut kokeilla uutta ilman häntä hallitsevia kahleita. Se on kuultavissa läpi levyn. Moni kappale sisältää useita eri elementtejä raskaista riffeistä kiinnostaviin laulumelodioihin sekä rytmi- ja tempomuutoksiin.

Levyn avaava ”Afterglow of Ragnarok” kuulostaa kokonaisuutena sekavalta, aivan kuin yhteen kappaleeseen olisi haluttu sekoittaa kolmea tai neljää erilaista tyyliä. Kertosäe on tarttuva, mutta siihen se pitkälti jääkin. Seuraavat kappaleet ”Many Doors to Hell” ja ”Rain on the Graves” ovat eheämpiä kokemuksia, mutta valitettavasti Dickinsonin laulu tuntuu paikoitellen laahaavan, eikä hän saa itsestään parasta irti.

Neljäs kappale ”Resurrection Men” flirttailee vanhan kasarihevin suuntaan, kun taas viides kappale ”Fingers in the Wounds” sekoittelee omaan meininkiinsä hieman itämaisia vivahteita. Kuudes kappale ”Eternity Has Failed” on levyn parasta antia. Dickinsonin laulanta soljuu ja soi upeasti, ja kappale on yksi harvoista, jotka jäävät levyltä ensikuulemalta mieleen. ”Mistress of Mercy” kuulostaa lähinnä Maidenin tuotannolta, ja ”Face in the Mirror” on levyn ensimmäinen hidastempoisempi kappale. Kummassakaan kappaleessa ei ole mitään vikaa, mutta mieleen ne eivät jää.

Kaksi albumin viimeistä kappaletta, ”Shadow of the Gods” ja ”Sonata (Immortal Beloved)” kuvaavat hyvin koko albumia. Sillä yritetään paljon erilaisia asioita, mutta mikään ei tunnu nappaavan kiinni. Laulu on paikoitellen hyvää, osittain taas heikkoa. Sanottakoon kuitenkin, että levyn sanoitukset ovat osuvia ja jopa paras osa kuuntelukokemusta.

Yhteenvetona voidaan todeta, että ”The Mandrake Project” on albumi, jota oli varmasti hauska tehdä musiikillisista lähtökohdista, mutta kuulijalle se jää piippuun. Levyä riivaa identiteetin puute ja tuntuu kuin kaikki aiemmista projekteista hylätyt aihiot olisi nakattu tehosekoittimeen ja katsottu, mitä syntyy.