False Memories on italialainen, vuonna 2015 perustettu yhtye, joka aloitti levytysuransa vuotta myöhemmin julkaistulla esikois-EP:llään. Kuluvan vuoden toukokuussa julkaistu ”The Last Night of Fall” on yhtyeen toinen pitkäsoitto ja ensimmäinen julkaisu Frontiers Records -levy-yhtiön siipien suojassa. Viisikko on toistaiseksi keikkaillut vain klubitasolla kotimaassaan, mutta someaktiivisuuden ja uudelta levyltä lohkaistujen musiikkivideoiden määrän perusteella haluja suurempien yleisöjen saavuttamiseen on runsaasti. Pyrkimykset eivät ole perusteettomia: sisältönsä perusteella ”The Last Night of Fall” voi hyvinkin olla se julkaisu, jolla False Memories murtautuu kansainvälisen metalliyleisön tietoisuuteen.

Albumin yksitoista kappaletta nakuttavat yhtä lukuun ottamatta huomattavan tasaisesti neljän ja puolen minuutin keskivertokestoja, joten mitään mammuttiteoksia ei levylle sisälly. Tyylilajina on kokoonpanon oman luonnehdinnan mukaan progevaikutteilla höystetty gootti-/dark-/doom-metalli, joskin ensiksi mainittujen läsnäolo levyllä on mielestäni kyseenalaista. Sävellystyötä voisi moittia jopa turhankin kaavamaiseksi: rauhallisempien säkeistöjen ja raskaampien kertosäkeiden vuorottelua ei useimpien biisien tapauksessa ole lähdetty rikkomaan edes kitarasoololla saati muulla merkittävällä välikkeellä. Jokunen tahtilajinvaihdos soppaan on heitetty arvostelijan makuhermoja miellyttämään, mutta muutoin yhtyeen musiikki on näillä näytöillä varsin ennalta-arvattavaa. Kappaleiden tempot ovat genreluokituksen mukaisesti hitaanpuoleisia ja dramaattisuuteen taipuvaisia, joten suuria tunteita musiikissaan suosiville ”The Last Night of Fall” antanee kosolti korvaherkkua.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Levy alkaa melko vahvasti kokonaisuuden parhaimmiston kuuluvien kappaleiden ”Black Shades” ja ”Voices” tahdissa. Jo ensikuuntelulla on selvää, että johtavana instrumenttina musiikissa toimii laulaja Rossella Moscatellon ääni: korkea, erityisesti kertosäkeissä voimakkaana kuuluva vokalisointi tuo etäisesti mieleen Evanescence-keulahahmo Amy Leen äänenvärin. Moscatelloa kuuntelee varsin mielellään, mutta olisin toivonut hieman monipuolisempaa äänenkäyttöä – albumin aikana vastaan tulevat, millään tavalla yllättävät laululliset hetket ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Tulevaisuudessa toivoisin Moscatellon myös keskittyvän tarkemmin englanninkielisten sanoitusten lausumiseen, erityisesti vokaaleihin. Samoin itse sanoitukset olisivat kaivanneet vielä ainakin yhden editointikierroksen erityisesti rytmityksen ja kieliopin kannalta. Tiedostan nillittäväni asioista, joille moni metallipää ei uhraa kahtakaan ajatusta, mutta näin vahvasti lauluvetoisessa musiikissa sen laulamisen toivoisi olevan loppuun asti hiottua, lyyrinen sisältö mukaan lukien.

False Memoriesin kokoonpanoon kuuluu laulun ja rytmisektion lisäksi kaksi pätevää kitaristia, Francesco Savino ja Moreno Palmisano, jotka valitettavasti eivät juuri pääse tällä julkaisulla loistamaan. Sooloilua on vähän ja riffit ovat yksinkertaisuudestaan huolimatta heikosti mieleen painuvia, lähinnä laulumelodioita ja musiikin rytmiä tukevaa taustasurinaa. Välillä sähkökitara vaihdetaan akustiseen versioon, mutta muuten soundipuolella ei tehdä irtiottoja. Kahden erillisen kitaristin funktio yhtyeessä jää epäselväksi, etenkin kun lisäväriä levylle on osassa kappaleista lähdetty tuomaan koskettimien avulla eikä niinkään Savinon ja Palmisanon rooleja eriyttämällä.

”The Last Night of Fall” kuulostaa yleisesti ottaen selkeydessään miellyttävältä, mutta kenties aavistuksen liian kompressoidulta. Albumin kokonaisdynamiikan kannalta olisi ollut hyvä, jos ”The Illusionist” olisi uskallettu toteuttaa korostetummin hengähdystaukona raskaampien kappaleiden lomassa. Puoliakustisten säkeistöjen aikana kuulija pääsee hengittämään raikasta, kuulasta syysilmaa, ja samaa tunnelmaa olisi voitu ulottaa koko kappaleen mitalle. Sähkökitaroin vahvistetut kertosäkeet sen sijaan ovat sävellyksinä levyn tunkkaisimmasta päästä eivätkä pääse erottautumaan keskivertometallisesta kokonaisuudesta edukseen. Olisin kaiken kaikkiaan toivonut levylle selkeämpää draaman kaarta, sillä tällaisenaan ”The Last Night of Fall” jää sekä sisällöllisesti että soundipuolella hieman tasapaksuksi. Albumia läpikäydessä ainakin allekirjoittaneen keskittymiskyky uhkaa toistuvasti herpaantua, kun kappale toisensa jälkeen on kuin samasta puusta veistetty eikä kokonaisuuteen synny mielenkiintoa ylläpitävää imua ja jännitettä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta kokonaisuus antaa aihetta moitteiden ohella myös kehuille ja kääntyy lopulta arvosteluasteikolla positiivisen puolelle. ”White Crows” tuo albumille sitä toivottua dynamiikan vaihtelua dramaattisilla kertosäkeillään, ja ”Sea of Nothingness” voi myös ylpeillä mielenkiintoisesti sävelletyllä kertsimelodialla. Jälkimmäisessä kappaleessa voi kuulla Opethista muistuttavaa soinnuttelua, joka on kenties nyökkäys alussa mainittujen progevaikutteiden suuntaan. ”The Last Night of Fall” on täynnä surumielisyyttä, ahdistustakin, mutta on kuitenkin päällisin puolin perusmiellyttävää kuunneltavaa. Samalle taajuudelle virittyneiden kuulijoiden korvissa albumi lienee varsin nautinnollinenkin kokemus, sillä tarjolla on 48 minuuttia hyvin tarkasti valitulla linjalla pysyvää musiikkia.

6/10

Kappalelista:

1. Black Shades
2. Rain of Souls
3. Voices
4. Hysteria
5. The Illusionist
6. Erased
7. White Crows
8. Unfaithful Dream
9. Sea of Nothingness
10. Deep Breath
11. Don’t Forget

False Memoriesin virallinen verkkosivusto

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy