Keskiyön tulet – Arviossa Blackmore’s Nightin ”Fires at Midnight” (2024)

Kirjoittanut Markku Siira - 4.10.2024

Kaikkien suosikkiärripurrin kipparoima Blackmore’s Night julkaisi päättyneellä viikolla uusioversion vuoden 2001 levystään ”Fires at Midnight”. Kyseessä on 25th Anniversary Edition, vaikka alkuperäisestä julkaisusta tai musiikkiaktin perustamisesta ei olekaan kulunut tasan neljännesvuosisataa. Albumi on miksattu kokonaisuudessaan uudestaan ja ryyditetty muutamalla bonuskappaleella. Myös graafinen ilme ja sen laajuus on kokenut ylösnousemuksen.

Pilli vingahtaa ja ”I Still Remember” alkaa. Taivaan tarhoista kantautuva laulu soljuu omalle paikalleen mukaan. Kappale on taitavasti naamioitu kuin tulevaksi sähköttömästä menneisyydestä, vaikka kyseessä onkin peruspoppishumputus. Oppikirjamainen poprock alleviivautuu entisestään rumpujen ja sähkökitaran myötä. Eksoottisempia soittimia taustalla ei juuri huomaa. Renkutus on hittimäinen ja jää mieleen. Ritchie viskoo stratoluikutusta sinne tänne ja paiskaa soolon, joka on kuin Deep Purplea ikään. Uusi miksaus on mainio ja yleissoundi erinomainen. Blackmore huhkii taustalla, kun biisi feidautuu pois.

Akustinen kitara ja hanuri soittavat intron ”Home Again”- kappaleelle, joka on kuin slaavilainen kansanlaulu. Kasakat kieppuvat jaloissa, ohrainen ja laulu maistuu. Tunnelma on tuhti ja lihaksikas. Balalaikka hälventää viimeisetkin harhaluulot homman nimestä. Biisissä on vain kaksi osaa, joita vuorotellaan. Touhu perustuu äänimassan vaihteluun. Vuoroin kavennetaan ja vuoroin kasvatetaan. ”Home Again” on hilpeä kaljalallatus herkän laulun toimiessa vieraannuttavana elementtinä. Tällainen menee kansaan sekä levyllä että keikoilla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Akustinen on saanut jouset taustalleen ”Fires at Midnightin” käynnistyessä. Ne nousevat kulisseista pintaan, kun laulu alkaa. Vaihto A-osasta suoraan loistavaan kertosäkeeseen on saumaton. Kappaleeseen on saatu loihdittua kerrassaan messevä tunnelma. Instrumentit lisääntyvät. Basso luo pohjaa ja rummut hissuttelevat siinä sivussa. Sitten lyödään koko bändi kehiin. Sekaan vielä pillejä ja rytmikolinoita. Tässäkin viisussa on todettu kaksi osaa riittäväksi. Niitä toistetaan sekä laululla että ilman. Instrumentaaliosissa mieleen juolahtaa myös Nightwish. Ritchie paukauttaa hevisoolon Purple-fanien iloksi. Riemukkaista hetkistään huolimatta ”Fires at Midnight” on turhan venytetty vapaasti putoava tunnelmapala. Kompaktimpi muoto olisi muuttanut raaka-aineen lihaksi tehokkaammin.

Jälleen on aika akustisen tunnelmoida mestarin kädessä. ”Storm”-biisin pitkän esileikin jälkeen liittyy laulu mukaan. Muita soittimia ei vielä tarvita. Homma toimii pelkistettynä. Sitten putoaa bändi kehiin ja kuuntelija säikähtää. Kappale pilataan kornilla humppaamisella. Kyllähän se kulkee, mutta on ontto ja hömelö. Ritchie heittää soolojuoksutuksia sekaan, kunnes onkin taas vuoro sorvata humppavaihde silmään. Touhu aiheuttaa silkkaa myötähäpeää. Laulu on kuitenkin totutun kaunista ja balkanilaisittain soiva väliosa yllättää iloisesti.

”Fires at Midnight” on kaksijakoinen tapaus musiikillisesti. Mieluusti olisivat veijarit saaneet sukeltaa vielä syvemmälle renessanssimusiikin virtaan. Nyt mennään turhan popilla otteella. Kappaleissa on onneksi kuitenkin keskinäistä erilaisuutta kotitarpeiksi ja uusi miksaus on askel eteenpäin. ”Fires at Midnight” on ihan hyvä levy. Ilmaus, joka ei yleensä kerro mitään, sopii tähän yhteyteen valitettavan hyvin. Blackmore’s Nightia kuuntelee vaihtelun vuoksi ja mielelläänkin, mutta mieluummin sitä pudottaa neulan Deep Purple– levyn pintaan. Vaikka eivät yhtyeet suoraan verrannollisia olekaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen