Kiimaisesta klopista dirty old maniksi – Klamydia jatkaa ”Mörkö koneistossa” -levyllään luonnollista leviämistään

”Klamydia iskee jälleen” ei ole välttämättä kova juttu huutaa sukupuolitautiklinikalla (tai ehkä onkin), mutta suomalaisen rockin parissa se on takuuvarmaa valuuttaa. Niin on jälleen tapahtunut kolmentoista uuden biisin voimin.

Otsikoin Klamydian neljä vuotta sitten ilmestyneen edellisen ”Hiljainen pöytä läheltä orkesteria” -levyn sanoilla ”Kun tauti parantaa aikaa”. Silloin oli koronat, keikkatauot ja Uudenmaan eristäminen sekä täysi epätietoisuus siitä, mitä tuleman pitää. Neljä vuotta on mennyt, eivätkä ajat ole juurikaan parantuneet: sotaa ja egomaanikot pyörittävät maailmaa omana leikkikenttänään, eikä tulevaisuuden tila ole juurikaan muuttunut kirkkaammaksi vuosien myötä. Kuinka ollakaan, juuri silloin saapuu jälleen uusi Klamydia parantamaan aikaa. 

Klamydian edellisen levyn ympärillä leijui sellainen tummasävyinen aura, ja näkökulmasta sekä katsojasta riippuen samaa on minusta tälläkin levyllä. Se ei ole millään tavalla negatiivinen eikä latistava asia, ja minä ehkä heijastelen biiseihin voimakkaasti omaa tämän hetkistä elämääni. Se, että tietyssä iässä alkaa katsoa elettyä elämää taaksepäin ja reflektoida sitä, on täysin normaalia. Hienoa tässä levyssä on kuitenkin myös se, ettei se tyydy katselemaan ja muistelemaan pelkästään menneitä, vaan se on vahvasti elämäniloinen ja haluaa pitää huolen siitä, että elämä on sekä nyt että huomenna, ja sitä pitää muistaa elää sekä uskoa haaveisiin. Eihän yhtye ole suomalaisista luonteenpiirteistään huolimatta ollut koskaan itsesäälissä rypevää tyyppiä, ja se uskaltaa antaa välillä myös positiivisen tulosvaroituksen.

Legendaarisen Juho Juntusen piirtämä kansi alleviivaa sitä, että välillä on kuitenkin hyvä olla omaehtoisena ja itsensä näköisenä örrimörrinä koneiston rattaisissa aivan kuten yhtye laulaa esimerkiksi ”Elämäntarina”-biisissä: vaikka kaikki ei olekaan aina kaunista kuultavaa, ”ei tää oo niin vakavaa”. Se kuvannee niin orkesteria kuin elämää ylipäätään.

Olen aina pitänyt Jakke Heliniä yhtenä kovimpana kitaristina, jonka soitossa on minuun iskevää tunnetta, melodiaa ja ärhäkkyyttä. Onneksi tuo elementti on pysynyt bändin musiikissa, ja Silttu Sillanpään liityttyä vakituisesti yhtyeen toiseksi kitaristiksi on tuota hienoutta tarjolla nyt runsain mitoin. On kehaistava, että levyn nyansseja täynnä oleva kitarointi on muita soittajia väheksymättä aivan upeaa kuultavaa!

Klamydian musiikki on seurannut minua lähes koko olemassaolonsa ajan ja olen aina tuntenut, että sen tietyissä elementeissä on jotain hirveän turvallista ja luotettavaa. Levyn avaava ”Into hirveä” heittää päälleni heti sellaisen turvallisuuden ja kotoisuuden viitan — melodinen kitarakuvio, vokalisti Vesa Jokisen ”Ha”-huuto ja hänen tuttu äänensä. Kappaleen tarina on ilmeisen omaelämäkerrallinen bändin perustamisesta ja musiikillisesta maailmasta. Ja vaikka muut saavat kappaleen mukaan haistaa V:een, on biisissä silti jotain yhtä naiivin kaunista kuin Kollaa Kestään ”Tätä oli elämäni” -biisissä, jossa kertoja soitti kompin, ja toiset pojat säestivät.

”Liekki palaa” lienee parhain esimerkki kuvaamaan tuota aiemmin mainitsemaani yhtyeen muistutusta siitä, että elämä on nyt, ja että kaiken kurjuudenkin keskellä on yritettävä pitää elämänliekki voimissaan, sillä ”meidän matka on vasta alussa”. Biisissä on kaikki hittimateriaalin ainekset, ja bändi kuulostaa isolta alun tarttuvaa kuoro-osuutta, tarttuvaa melodiaa, bassokuvioita sekä mukaansa tempaavaa kertosäettä myöden. 

On tavallaan jopa huvittavaa, kuinka monesta biisistä pystyn löytämään itseni, sillä onnistun täysin palkein eläytymään ”Hauras silta” -biisin kritiikkiin nykyajan odotuksista digitaalisessa maailmassa, ja taas toisaalta ”old punks never die” -kappaleen ”fingeri pystyssä kolmipyörästä rollaattoriin” -lause huvitti minua suuresti. Maailma ja asiat saattavat muuttua mutta asenne ei. Omia suosikkejani lienevät jo mainittujen lisäksi samperin hieno ”Yhden velkaa” sekä tilulilusooloineenkin surullisen hauras ”Bestman”, jonka aikana liikutuin itse asiassa kyyneliin oman sekavan elämäntilanteen myötä. Se kertoo siitä, miten uskomaton musiikin voima on.

Klamydia on jälleen onnistunut tekemään tasaisen ja vahvan levyn. Tai kuten yhtye ilmaisee vähätellen ”I am in” -kappaleessa, että ”touhusta löytyy pari idean jyvääkin”. Yhtyeestä on kasvanut eräänlainen suomalaisen rockin monumentti, sillä se lienee yksi pitkäikäisimmistä kokoonpanoista, joka on katkeamatta jatkanut uraansa 1980-luvulta lähtien. Se ei ehkä periksiantamattomuudestaan huolimatta ole enää niin mörkö mutta vakaa kuin Suomen kalliot ja metsät sekä aivan omanlainen lukunsa suomalaisen musiikin historiassa. Ei yhtyeen tarvitse olla hemoglobiinikadun liikennevaloissa ollakseen uskottava tai tehdä alleviivaten asioita, jotka eivät tunnu luonnollisilta. Yhtyeellä on rohkeutta ja laaja-alaisuutta ottaa biiseihin esimerkiksi torvia ja jousia syventämään ja monipuolistamaan musiikillista maailmaa, eikä se tee siitä yhtään vähempää. Tauti leviää, eikä veri vapise. Kone käy vahvana ja tasaisena ilman yskimistä. Klamydia on edelleen omalla tavallaan röyhkeä, itsetietoinen ja itseironinen, mukaansatempaava ja ylväs, koska se voi.