Tällainen nörtti kun olen, lapsuuden leikkejä muistellessani lämpimimmät muistoni liittyvät pop-kulttuuriin ja erityisesti elokuviin. ”Taru Sormusten Herrasta” oli kovin juttu ikinä 2000-luvun alussa, joten elokuvien ja kirjojen inspiroimia sarjakuvia tuli tuolloin piirreltyä kavereiden kanssa. Ja kun ”Spider-Man”-leffat veivät mielikuvitukseni mennessään, tuli paljon mietittyä, millaisia leffoja itse kyseisessä sarjassa tekisin. Vielä nykyäänkin esimerkiksi musiikkia kuunnellessani saatan esimerkiksi kuvitella, millaisen musiikkivideon tekisin millekin biisille tai millaiset esiintymisasut sopisivat parhaiten biisin tunnelmaan. Ikään kuin asetan itseni artistin paikalle ja kuvittelen, miten toteuttaisin itseäni heidän tyylillään. Lordin kymmenes albumi ”Killection” on se, mitä käy, kun tällaiseen ajatusleikkiin ryhtyy hevibändi levy-yhtiön tuki ja markkinointikoneisto takanaan kokonaisen levyn verran.

”Killectionin” intro, outro ja välisoitot kehystävät levyn radio-ohjelmaksi, jossa soitetaan Lordin esittämän fiktiivisen bändin kappaleita heidän vuosikymmeniä kestäneen uransa eri vaiheilta. Levyä onkin tosiaan markkinoitu fiktiivisenä kokoelmalevynä. Ideana on, että jos Lordi olisi tehnyt musiikkia jo 70-luvulta lähtien, miltä heidän biisinsä läpi vuosikymmenien tähän päivään asti kuulostaisivat? Asiaankuuluvasti bändi onkin lähtenyt kirjoittamaan biisejä idoleidensa eri vuosikymmenten tyylit suuntaviivoinaan. Biisejä on vieläpä nauhoitettu useassa eri studiossa eri tuottajien kanssa aina biisin tavoittelemalle soundille sopivalla kalustolla. Tyydytty ei ole myöskään vain uusien biisien kirjoittamiseen muiden bändien tyyleillä, vaan levyn introssa ”Radio SCG 10” Lordin omia vanhoja biisejä kuullaan muiden esiintyjien, kuten Ozzy Osbournen, King Diamondin ja Guns N’ Rosesin, tyyleillä soitettuina.

Jos ”Killectionia” arvostelee puhtaasti sen puolesta, miten hyvin bändi on onnistunut jäljentämään esimerkiksi 70- ja 80-lukujen eri soundeja, ei Lordia voi kuin kiitellä onnistumisesta. ”Blow My Fuse” jäljentää erittäin vakuuttavasti ja uskollisesti KISSin ensimmäisten 70-luvun levyjen soundimaailmaa, kun taas ”Up to No Goodin” voisi helposti kuvitella olleen kasarilla MTV:n pyörityksessä Quiet Riotin ja Twisted Sisterin hittien seassa. ”Up to No Good” potkii perseelle kuin parhain kasarihevi, jota kuunnellessa letti kasvaa, farkkuliivi ilmestyy tyhjästä päälle ja ilmakitaran soitto on pakonomaista. Oikeastaan ainoa levyn biiseistä, jossa tavoiteltu aikakausi jää ainakin itselläni hiukkasen epäselväksi, on ”Scream Demon”. Soundillisesti liikutaan jossain Michael Jacksonin ”Bad”-levyn ja kasari-Genesiksen paikkeilla, joten itse ajoittaisin biisin joko kasarille tai 90-luvun alkuun. Popahtavuudestaan huolimatta biisissä on kuitenkin melkoisen painostava ja inha tunnelma, joten yritys kirjoittaa hirviöbändille soveltuvaa poppia on erittäin onnistunut.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Lordi ei kuitenkaan tyydy tavoittelemaan autenttisuutta vain eri vuosikymmenten soundien puolesta, vaan huomiota kiinnitetään myös oikeanlaisiin melodioihin ja jopa sanoitusten aiheisiin. Levyn ensimmäinen single ”Shake the Baby Silent” on esimerkiksi totaalinen Rob Zombie -pastissi, joka sopisi kuin nakutettu esimerkiksi ”The Sinister Urgen” kaltaiselle levylle. Jopa sanoitukset ovat Rob Zombien tyyliin vain yleisluontoista teemojen maalailua, jossa minkään ei tarvitse merkitä mitään tai liittyä mihinkään, kunhan vain se kuulostaa siistiltä. Samoin ”Blow My Fusea” voisi aidosti erehtyä luulemaan 70-luvun KISS-biisiksi – niin hyvin Lordi osaa mallintaa bändin tapaa käyttää kielikuvia ja kaksimielisyyksiä. ”Evil” on taas thrashia moderneilla soundeilla, ja tälle usein melko kantaa ottavalle genrelle ominaisesti biisin sanoitukset eivät käsittele Lordille tyypillisiä kummitustarinoita ja örkkejä, vaan pahuuden luonnetta ja ihmiskunnan suhdetta siihen.

”Killectionin” luonne fiktiivisenä kokoelma-albumina totta kai tarkoittaa, ettei Lordi ole tällä kertaa rajoitettu tekemään vain itsensä kuuloista musiikkia. Totta kai perinteistä Lordia levyllä on esimerkiksi perustarttuvan singlen ”I Dug a Hole in the Yard for You” muodossa, joka on kuin suoraan bändin edelliseltä ”Sexorcism”-levyltä nostettu. Levyltä löytyy kuitenkin myös paljon biisejä, jotka eivät hetkittäin edes kuulosta Lordilta. Esimerkiksi ”Apollyon” on selkeä yritys kirjoittaa biisi KISSin epäonnistuneen konseptialbumin ”Music from ’The Elder'” tyylillä, vaikkakin hetkittäin biisin teatraalisuus tuo mieleen myös 70-luvun Alice Cooperin. Yllättäen tämä jopa orkesterimusiikin sävyjä sisältävä melko epälordimainen biisi on itse asiassa yksi koko levyn onnistuneimpia. Kuka olisi uskonutkaan, että Lordi apinoimassa KISSin huonoimman levyn materiaalia voisi toimia näinkin mainiosti?

Koko levyn yllättäen vähiten lordimainen biisi on varmaan sinkkubiisi ”Like a Bee to the Honey”, joka on puhdas rakkauslaulu vailla selkeää suhdetta Lordin hirviöimagoon. Vaikka onkin hiukan outoa kuulla näinkin hempeä ja kaipuuta huokuva biisi hirviöbändiltä, on tämä KISS-levyjen ”Crazy Nights” ja ”Hot in the Shade” tyyliin tehty kosketinvetoinen pophevibiisi tarttuva kuin mikä. Eikä ihme – kyseessä on nimittäin KISS-keulakuva Paul Stanleyn ja Jean Beauvoirin ennen julkaisematon sävellys 80-luvulta, jonka Beauvoir on nyt luovuttanut Lordille levytettäväksi. Sekä Lordin että KISSin fanina tämä on itselleni sanomattakin kova juttu, joten voin vain kuvitella miltä bändistä itsestään tuntuu. Koko jutun vielä kruunaa Michael Monroen soittama saksofonisoolo.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Aina bändin into jahdata tiettyä autenttista soundia ei kuitenkaan johda nappisuoritukseen. Levyn avausbiisi ”Horror for Hire” on esimerkiksi tappavan tarttuva ja mainion energinen tukkahevibiisi, joka kuitenkin kärsii suttuisista soundeista. Epäilen, että livenä kyseinen biisi tulee toimimaan paremmin. Toinen soundeistaan kärsivä biisi on KISSin diskohitin ”I Was Made for Lovin’ You” ilmiselvästi inspiroima ”Zombimbo”. Ymmärrän kyllä, että soundeilla yritetään tavoitella 70-luvun diskofiilistä, mutta tahallisen paskat soundit ovat silti paskat soundit. Biisi itsessään on kuitenkin tarttuva kuin mikä, ja vaikka itse kaipaisin jykevämpää soundimaailmaa, että biisi lähtisi kunnolla lentoon, on se huvittavassa retrofiilistelyssään kuitenkin erittäin hauska kuunnella esimerkiksi veikeän kosketinsoundin puolesta. Ja ainakin bändin kitaristi Amen kuulostaa olevan täysin elementissään levyn 70-luvulle sijoittuvissa biiseissä – niin sulavalta ja vaivattomalta hänen KISSin ja Ace Frehleyn inspiroima sooloilu kuulostaa. Vaikka kyllä muumiomiehen melodinen sooloilu useammassa levyn kasaribiisissä myös luo juuri oikeanlaista tunnelmaa. Yksi näistä on koko levyn parhaaksi biisiksi nouseva epäinhimillisen tarttuva ”Cutterfly”. Tämä kosketinvetoinen biisi on melodioiltaan puhdasta poppia, ja kyseessä on yhtään liioittelematta yksi Lordin parhaita biisejä koskaan.

Parhaimmillaan ”Killectionin” soundit tukevat biisien melodioita ja kaikki pelaa yhteen luodakseen kokonaisvaltaisen elämyksen. Heikoimmillaan soundit taas ovat omiaan viemään kuuntelijan huomion pois oleellisesta. Tai no riippuu siitä, mihin tätä huomiota halutaan ohjata. Onko tavoitteena ohjata kuuntelijan ajatukset siihen, miten tarttuvan biisin bändi on väsännyt, vai siihen, miten uskollisesti bändi on onnistunut jäljittelemään tietyn aikakauden soundimaailmaa? Kun huomio kiinnittyy itse biisin sijaan enemmän soundeihin ja tuotantokikkoihin, uhkaa itse sävellys jäädä vaille ansaitsemaansa huomiota. Tällaiset harha-askeleet ovat kuitenkin selkeää vähemmistöä ”Killectionin” tarjonnassa. Kaikkia levyn biisejä yhdistää lopulta se, että ne ovat aina syystä jos toisesta hauskaa kuunneltavaa.

Mielenkiinnolla odotan, miten Lordin fanikunta ottaa tämän levyn vastaan. Veikkaisin sen synnyttävän melko vahvojakin mielipiteitä sekä puolesta että vastaan. Osittain mielipiteiden jakauma tulee varmasti riippumaan siitä, kuinka moni fani itseni tavoin jakaa bändin rakkauden KISSiin, Twisted Sisteriin ja Alice Cooperiin ja kuinka moni puritaanisempi modernimman hevin ystävä järkyttyy jo pelkästä ajatuksesta Lordista tekemässä diskobiisiä.

8½/10

Kappalelista:

1. Radio SCG 10
2. Horror for Hire
3. Shake the Baby Silent
4. Like a Bee to the Honey
5. Apollyon
6. SCG10 The Last Hour
7. Blow My Fuse
8. I Dug a Hole in the Yard for You
9. Zombimbo
10. Up to No Good
11. SCG10 Demonic Semitones
12. Cutterfly
13. Evil
14. Scream Demon
15. SCG10 I Am Here

Lordin kotisivut
Lordi Facebookissa

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kirjoittanut: Markus Mickels