Niin se kesäkin vierähti, eikä kovin kummoisia keikkakokemuksia juurikaan jäänyt käteen. Paitsi silloin, kun Killing Joke post-punkkasi Sideways-festivaalin perjantain pääesiintyjänä. Suurin osa tuon elämyksen hienoudesta voidaan omalla kohdallani pistää uutuudenviehätyksen piikkiin. Brittiporukan biisikatalogista olin aikaisemmin kuunnellut vain erinomaista “Love Like Blood” -kappaletta, jonka myötä festarikeikan lähestyessä aloin kuroa kiinni kaikkea sitä, mitä olen näiden vuosien aikana missannut. Näinkin vanhojen yhtyeiden kohdalla suosituimmat ja fanien mielestä parhaimmat suoritukset löytyvät sieltä alkuajoilta, niin myös Killing Joken tapauksessa. “Pylon” onkin siis ensimmäinen bändin albumi, johon pääsen käsiksi puhtaalta pöydältä. 

“Pylon” tuntuu olevan itselleni niitä levyjä, jotka vaativat monen viikon kuuntelun avautuakseen. Pari – kolme ensimmäistä läpikuuntelua eivät juurikaan jääneet päähän. Ensisingle “I Am The Virus” tuntui kädenlämpöiseltä huljuttelulta. Saatuani koko levyn soittimeen huomasin, että kuulijaa ei päästetä helpolla. Kappaleet ovat keskimäärin viisiminuuttisia, ja suurimmassa osassa toistoa piisaa melkein kyllästymiseen asti. Kun ottaa kuuntelusta pientä lomaa ja palaa asiaan viikkoa myöhemmin, on kuin kuulisi levyn uusin korvin. Aloitusraita “Autonomous Zone” jumittaa mukaansa sireenisoundeineen, vaikka et savuissa olisikaan. “New Cold War” ja kakkossingle “Euphoria” erottuvat muusta tasaisesta junnauksesta edukseen. Viimeksi mainitussa niskavillat pystyyn nostattavat yhdessä kiipparisoundit, korkea laulu ja aavemainen tunnelma. Solisti Jaz Colemanin saarnauksella ja valittavalla äänellä onkin suurin merkitys lopputulokseen. Korkeat särjetyt huudot ja herkkä vonkuminen vuorotellen luovat tasapainon, joka pitää yllä tunnelmaa. Vaikka Killing Joken taika osittain piileekin toistossa ja jumituksessa, joskus liika on liikaa. Välimallin kappaleissa mielenkiinto herpaantuu helposti, jos sisällössä ei ole mitään jännittävää.

Killing Joken 2010-luvun tuotoksissa vahvasti erottuva yhteiskuntakriittinen ja maailmaa tarkasteleva sanoitustyyli saattaa olla joidenkin mielestä jo hieman loppuun kulutettu aihe. “Pylonin” soundimaailma on kuitenkin samaa sarjaa kuin kahdella edellisellä levyllä, mutta tällä kertaa on onnistuttu hieman paremmin kuin “Absolute Dissentillä” tai “MMXII”:llä. Klubikeikka Suomessa ei olisi pahitteeksi.

7/10

Kappalelista:

1. Autonomous Zone
2. Dawn of the Hive
3. New Cold War
4. Euphoria
5. New Jerusalem
6. War on Freedom
7. Big Buzz
8. Delete
9. I Am the Virus
10. Into the Unknown

Kirjoittanut: Ville Kangasniemi

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy