Killing Joke Tavastialla 28.11.2016
Post-punkin henkeä tarvitaan nyt jos koskaan. Musiikin kautta kun voi suhteellisen vapaasti ilmaista näkemyksiä, eikä kritisoijilla riitä aika ruotimaan jokaisen yhteiskuntaa ja politiikkaa nälvivän bändin sanomisia. Vaikka Killing Joken saarnamiehellä Jaz Colemanilla foliohattu hieman kiristääkin, on hänen sanomassaan silti perää. Tuota saarnaa oli kuuntelemassa lähes täysi Tavastia-klubi maanantaina marraskuun 28. päivä.
Maanantaipäivä on huono ajankohta viikosta järjestää mitään keikkaa. Suomalainen yleisö kun vaatii juhlatunnelman pystyäkseen vapautumaan. Musiikille antautumisellekin kun tuntuu olevan korkea kynnys selväpäisellä jöröjukalla.
Tavastian henkilökunnasta minulle on jäänyt aika inhottava muistijälki. Vuosia sitten kun ihmettelin ääneen narikan kovaa hintaa, minulle toivotettiin tiskin takaa paskaa iltaa. Tämä mielessä astelin sisään legendaariselle klubille, ja siellä vastassa olivat jälleen elämäänsä kyllästyneet poket. Nyrpeitä katseita ja puolittaisia lauseita. Lieneeköhän Helsingissä jokin hiljainen sääntö ovimiesten ja järjestyksenvalvojien keskuudessa, että ollaan asiakkaille vittumaisia? Tiskiltä sai maksullisen tuopin vettä hätäisen ja välinpitämättömän tarjoilun saattelemana. Baaritiskin vieressä oli merchandise-piste, josta sai vaatetuksen lisäksi ostaa bändin tuottamaa taidetta, sekä kehystettyjä lyriikka-arkkeja signeerattuna.
Illan avaajan roolin oli saanut yhdysvaltalainen Death Valley High. Halusin yllättyä heidän musiikistaan, joten en ollut ottanut mitään selvää siitä etukäteen. Lavalle hypähteli neljä Hot Topicista vaatteensa shoppailevaa muotigoottia, 80-luvulle kumartavissa kampauksissaan. Bändin habitus tuntui olevan tarkemmin mietitty kuin heidän musiikillinen antinsa. En nimittäin ole pitkään aikaan kuullut noin huonoa lämmittelijää keikoilla. Jonnekin emon ja goottirockin välimaastoon sijoittuva san franciscolais-porukka olisi minun puolestani saanut jäädä kotiinsa. Tuota mieltä tuntui olevan myös yleisö, joka ei lähtenyt mukaan mihinkään huudatus- tai taputusyrityksiin. Death Valley High:n nimikappaleen soidessa bändin solisti yritti saada yleisöä huutamaan bändin nimeä, mutta turhaan. Tuossa kohtaa myötähäpeät olivat niillä leveleillä, että menin loossiin istumaan ja odottamaan, että heistä päästäisiin pian eroon. Jos jotain hyvää täytyy repiä DVH:sta, niin biisien introina soivat taustanauhat olivat ihan hyviä.
Ennen keikkaa Tavastian uhkailtiin olevan täynnä, ja kello kymmentä lähestyessä se alkoikin pakkautua väestä. Yleisöstä saattoi bongata kotimaisia metallimuusikoita, entisiä ja nykyisiä mediapersoonia, että prätkäjengiläisiä kunniajäsenineen. Kansaa oli Killing Joke-paidoissa niin uudesta kuin vanhasta sukupolvesta. Vähän kymmenen jälkeen musiikki lakkasi, ja lavalle kiikutettiin kitara- ja bassokaappien päälle vahvat suitsukkeet tuomaan tunnelmaa. Omanlaisensa tunnelma syntyikin heti, kun antautui tuolle väkevälle hipinkatkulle. PA:sta soi muutaman minuutin ajan karmivaa ambienttisurinaa, kuin suuressa katedraalissa olisi ollut. Kymmentä yli kymmenen karismaattinen Jaz Coleman saapui muun bändin perässä lavalle, viittoen yleisölle kuin metodistipappi. Keikka alkoi hieman hidastempoisesti itselleni tuntemattomalla “The Hum”-kappaleella. Tuon jälkeen kyllä päästiin melkoisen hittikavalkadin kyytiin. “Wardance”, “Eighties”, Requiem”, ja muita iättömiä KJ-klassikkoja toisensa perään. Harmiksi viimeisimmältä ”Pylon”-albumilta kuultiin vain kolme kappaletta. Olisin odottanut biisejä kuten “Big Buzz” ja “Euphoria”, mutta kaikkea ei kai voi saada. Kuten ei myöskään saatu itselleni ehkä merkittävintä 80-luvun summaavaa “Love Like Bloodia”. Tuon kappaleen puuttumista settilistasta en voi käsittää, sehän on Killing Joken tunnetuin hitti!
Viimeksi näin KJ:n Sidewaysissä toissa kesänä, ja siellä soundit olivat aivan mahtavat ulkoilmakeikaksi! Tällä kertaa kielisoittimien jyrinä puuroutui toisiinsa ikävästi. Kitarasoundit kun olisivat olleet hieman selkeämmät, niin kokemus olisi parantunut kertaheitolla.
Mainos päättyy
Jo Sidewaysin keikalla minua huvitti basisti Martin Gloverin habitus – kuin golfaamaan lähtenyt rantalomaturisti aurinkolipassaan! Tavastialla tuo sama aurinkolippa oli päässä, ja tällä kertaa sen alla hulmuava takatukka oli laitettu takuille. Ylleen hän oli pukenut hippikaavun, ja kaulasta roikkui jos jonkinlaista amulettia. Ymmärrän nyt miestä paremmin, kun itsekin hakeudun vähän eksentrisen juntin suuntaan tyylissäni.
Hattua täytyy nostaa rumpali Paul Fergusonille. Äijä on kohta kuuskymppinen, ja vääntää kuudestoistaosakomppia edelleen vaikka tunnin putkeen. Hän tuntuukin olevan bändistä parhaassa soittokunnossa rytmin osalta. Keikoilla Applen läppäriä ja koskettimia soitti vielä Sidewaysin keikalla Reza Udhin. Nyt hänet oli korvannut drag queenin habituksen omaava goottiukko, jonka nimeä ei löytynyt internetin syövereistä. Kun urkujen ääressä oli hiljaisempi hetki, hän tarkkaili yleisöä virne kasvoillaan. Liekö hän ainut jolla on enää mitään mahiksia kalastella bändäreitä keikan jälkeen? Keikan loppupäässä ääneen pääsivät tirehtööri Colemanin lisäksi vuoroin muutkin jäsenet, kun “Pssyche” kuumotti ilmapiiriä uhkaavaan sävyyn.
Hieman pettyneet tuntemukset jäivät käteen Killing Joken esiintymisestä. Kaipasin kappaleita joissa saisi levotonta riehumista aikaiseksi, mutta mitäpä maanantaikeikalta voi odottaa. Ehkä vielä joskus pääsen samanlaiseen hurmokseen kuin ensimmäisissä KJ-seuroissa puolitoista vuotta sitten.
Killing Joken settilista setlist.fm-sivustolla
Kirjoittanut: Ville Kangasniemi