Kings Of Leon – Mechanical Bull

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 14.10.2013

Viisi vuotta sitten nashvilleläinen Kings Of Leon julisti seksuaalisuuden olevan liekeissä. Mikä on liekin väri tänään? Otetaanpa mekaanista härkää sarvista.

Kun edellisestä, hieman hajuttomasta ja mauttomasta ”Come Around Sundown” albumista on kulunut pyöreähköt kolme vuotta, on ilahduttava huomata veljestriosta ja yhdestä serkusta koostuvan Kings Of Leonin kurssin kääntyneen uudella albumilla ylöspäin. Jo sinkkuna kuultu, ”Mechanical Bullilla” paalupaikalle sijoitettu ”Supersoaker” vihjasi, että tuotantopuolella on terästäydytty. Laulaja Caleb Followillin raukea ilmaisutapa tasapainottuu aggressiivisesti pintaan nostettujen laulu- ja bassoraitojen, sekä Matthew Followillin aiempaa tarkemmin erotellun kitaroinnin avulla. Toisena kuultavalla ”Rock Cityllä” muhevan nautittava sointi jatkuu, kunnes kolmosena kuultava ”Don’t Matter” laittaa street rock -vaihteen silmään. Tai siis yrittää laittaa. Yhtye nimittäin läpivie Sex Pistols / Michael Monroe -henkisen runttauksen perin ylikypsällä otteella onnistuen kuulostamaan siltä, kuin olisi pakotettu vetämään hikinen klubikeikka perjantai-iltana välittömästi sixpäkkien ja perhepizzojen tuhoamisen jälkeen.

”Beautiful War” onkin sitten jo silkkaa Uukakkosta. Bändille tahtoo heristää etusormea: ”Älkää nyt hyvät muusikot päästäkö sitä yhtä sinne Bonoilun suolle. Ettekö te tiedä, että moiseen lietteeseen voi hukkua!” Bono-ilmiö lyhyesti: ääneensä rakastuneen miehen harhakuva siitä, että oman instrumentin kanssa sertifioidusti elehtiminen langettaa musiikille kuin musiikille huomattavan korkean luonnollisen arvon. Tulemme sekä Kings Of Leonin, että myöhempien aikojen U2:n perusongelmaan: levy levyltä sisältö on jossakin kovin kaukana muodon takana. ”Huhuu, siellä metaforahelvetin kätköissäkö lienet?” Kukaan ei vastaa. Silti vuodesta toiseen eargastinen sointi saa meidät yhtymään toisiimme ja maailman liekkimeriin. Näin satavarmasti, vaikka herrat Hewson & Followill laulaisivat päähän kopsahtelevista kumipäärynöistä. Kings Of Leonille tilanteesta vain tekee astetta vaikeamman se, ettei bändi ehtinyt aloittaa 1970-luvulla. Ja onhan Uukkareilla The Edge.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Mechanical Bullin” loppupään biiseistä parhaimmistoon kohoavat juuri oikealle paikalle levyn puoliväliin sijoitettu jenkkimelankolisen säyseä kakkossingle ”Wait For Me”, sekä bändin materiaalin parhaimmistoon yltävät Audioslave-tyyppinen ”Tonight” ja kiekon kosketuspinnaltaan tehokkain raita ”On The Chin”.

Välivärittömässä self-tribute -katkuisuudessaankin Kings Of Leonin kuudes on positiivisella tavalla ihan hyvä levy. Se ei ole läheskään erinomainen, eikä läheskään kehno. ”Mechanical Bullia” kirjoittaessaan ja äänittäessään bändi on selkeästi pysähtynyt pitkästä aikaa miettimään, mikä onkaan juuri heidän musiikkinsa syvin olemus. Siksi on hienoinen pettymys, että itse albumi tarjoaa lopulta vain ”voisiko se olla tällainen?” -empimisellä koostetun kattauksen vuoroin rattoisia, vuoroin leppoisia lauluja. ”Mechanical Bullilta” löytyy soitannollisesti varsin maukkaastikin groovaavia yksilöitä, mutta ilmeisen raastaviksi tai iholle yltäviksi tarkoitettujen kerronnallisten laulujen tarinat jäävät toistuvasti vain epämääräisen etäiseksi huljutteluksi. Tästäkin huolimatta ”Mechanical Bull” saattaa samaan aikaan, kaikessa palasaippuamaisuudessaankin, olla yhtyeen tähän mennessä tasapainoisin julkaisu.

Ollaan suurten kysymysten äärellä: voiko yhden pakahduttava olla toisen läkähdyttävä? Onko tunnelma tunteen synonyymi? Miten ihmeessä Buzz Aldrin on Neste Oil -mainoksessa yhä niin vetreä? Suurten tunteiden paisuttelut eivät ole kiinnostavia paisuttelun, vaan suurten tunteiden takia. Eihän pizzaähkyäkään halua pelkällä taikinan syömisellä hankkia. Vaikka kun tarkemmin ajattelee, niin kyllähän niitä reunojen himoitsijoitakin aina löytyy.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy