Sadistik Forestin ja Hooded Menacen riveistä tutun ärisijäbasisti Markus Makkosen, tuon Pohjois-Savon Glen Bentonin, punkeimman kombon debyyttialbumi on julki. Makkosen pääbändien lähdettyä aikanaan teknisemmän metalli-ilmaisun linjalle keulamies halusi luoda musiikillisen yksikön, jonka tarpeisiin saattoi Obituaryn, Six Feet Underin ja Masterin kaltaisten mullanmakuisten vaikutteiden lisäksi imuroida uusia, myrkyllisiä tuulia hardcoren ja punkin puolelta. Näiden ajatusten johdattamana sai alkunsa vuonna 2010 perustettu, omanlaisensa kotimainen crossover metal -yhtye Nerve Saw. Vuonna 2011 Makkonen äänitti yhdessä äänittäjä/tuottaja Samu Männikön kanssa kaksistaan Nerve Saw’n ensi-EP:n ”Call Of The Casket”. Teos kuitenkin hautautui erinäisistä syistä levy-yhtiö Old Skull Productionsin arkistojen kätköihin vuosikausiksi ja näki päivänvalon vasta vuonna 2017.

Etsiessään uutta musiikillista lähestymiskulmaa yhtyeensä toiselle viralliselle julkaisulle Makkonen sai projektilleen savolaista vetoapua Se, Josta Ei Puhuta -yhtyeen jämäkkätatsisesta kitaristista Heikki Materosta ja alankomaisen Anatomy of I:n kitaristi-laulaja Michael Dorrianista, joka istahti Nerve Saw’n rumpalinpallille. Moontower Studiosilla Espanjan Barcelonassa äänittäjä-tuottaja Javier Félezin (mm. Graveyard) hoteissa viime vuonna äänitetty albumi kuulostaa päällisin puolin ja nykystandardit huomioon ottaen oikein ammattimaisesti tuotetulta.

Debyyttialbumille kolmikoksi kasvaneen yhtyeen punkimmat visiot ovat vallanneet maaperää verrattuna debyytti-EP:n hidastelevaan ja doomahtavaan death metaliin. Vaikka biisien rokkaavammat tempot yhdistettynä jyrkkään, vanhan liiton death-thrashiin ja punkille ominaiseen avosointurappaukseen ovatkin uutukaisella läsnä, kokonaisuuden musiikillinen balanssi ja sovitukselliset taipumukset painottuvat silti punkin tai hardcoren sijasta edelleen reilusti äärimetallin puolelle. Metallista teemaa tukee myös Raúl Fuentesin (Mörtuus-Art) suunnittelema, komean vihertävä noitavaino- ja paholaisaiheinen kansipiirros.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Levyn tyylillisisten valintojen suhteen sen tuottajilla on ollut selvästi havaittavissa näkemyksellisiä koulukuntaeroja. On kuitenkin vaikea sanoa, ovatko ne koituneet enemmän yhtyeen eduksi kuin haitaksi albumin tuotantoprosessissa. Albumin äänimaisema varsinkin kitarasoundien ja rumpujen osalta on punkmaisen sijasta tyypillisen metallimaisen kliininen. Tämä tuo yhtyeen yleissoundiin hieman ristiriitaisen tunnelman ja hardcore-kontekstissa liiankin sisäsiistin ja silotellun vaikutelman. Makkosen toimittama kurkunrääkkäys on myös metalli-ilmaisua puhtaimmillaan, ja se riipii soundillaan Enslavedin Kruttle Kjellsonin ja Alexi Laihon kipakoiden vokaalisuoritusten välimaastoa.

G.B.H.:n kaltaisella, yksinkertaisella punk rock-teemalla vajaan puolituntisen avaava ”A Fool” lupaa hyvää ja keskitempoista ruhjomista. Äkillinen suunnanmuutos tulee kuitenkin jo seuraavassa kappaleessa. ”Life Goes On… Not” on silkkaa Celtic Frostia painostavine mateluriffeineen. Samaa linjaa albumilla edustaa puolituntisen päättävä ”Wolves of the 80’s”. Albumin menevintä antia on Dischargen ja At The Gatesin härkäpäisesti naittava menopala ”No Lead”. Maukkaasti alleen lanaava ”The Red Line” menee suorastaan groove metalista, siinä missä kiukkuinen ”P.I.A.T.”  lähestyy metallisempaa Cro-Magsia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Albumin selkeimpään parhaimmistoon nousevat hienosti pumppaava ”Ghost in Dialogue”, alkuaikojen Entombedin lailla nakuttava ”Nails” sekä keskitempoisella tuplabassarikompilla uhkaavasti jyskyttävä ”Last Verse For The Buried”. Tehokkaat kertosäkeet sisältävä, Motörheadin ”Orgasmatronin” -kompilla käynnistyvä, lupaava ”Empty Heart” vesittyy harmittavasti liian pitkän kestonsa ja pidemmän päälle yksitoikkoisen rakenteensa myötä. ”The Eye Of The Golem” sitten apinoi Lemmy-vainaan trion tekemisiä jo aivan liioitellusti. Kappaleessa on kuitenkin jotain positiivistakin: kyseisellä kappaleella Makkosen korkealta riipivä ärinä alkaa saada nuoren Udo Dirkschneiderin kaikupohjaa, mikä sinällään kuulostaa vallan hyvältä.

Nerve Saw’n kohdalla on kuitenkin parasta Makkosen päin näköä hyökkäävät mutta silti henkistä syvyyttä, elämänkatsomuksellista näkemystä ja rikkaita kielikuvia sisältävät tekstit. Ne ovat tänä geneerisen hardcoren ja jokamiesluokan kaljanjuonti- ja ihmissuhdepunkin aikakautena erittäin piristävä läimäys omahyväisen, ensimmäisen maailman ongelmista nillittävän kansanosan poskelle. Vaikka yhtye jäisikin oman aikansa Faff-Beyksi, eli se olisi liian metallia punkkareille ja liian punkkia metallipäille, usko Nerve Saw’n tulevaisuuteen on ainakin allekirjoittaneella varsin korkealla.

Kun yhtye saa vain enemmän esiin omaa persoonallista otettaa sekä yleissoundiinsa sopivasti rosoisuutta ja likaisuutta, alkaa homma päästä lopullisesti oikeille raiteilleen. Kun Makkonen saa vielä laulujensa metallityylisen kärinän sijasta vokalisointiinsa entistä vakuuttavampaa jykevyyttä, kuten esim. ”Ghosts in Dialoguen” loppuosan tuplausten kuorruttamana, on todennäköistä, että ruosteinen sahanterä jurskahtaa ilkeästi päähermoon.

7½/10

Kappalelistaus:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

1. 1. A Fool
   2. Life Goes On… Not
   3. No Lead
   4. The Red Line
   5. Ghosts in Dialoque
   6. Empty Heart
   7. Nails
   8. Last Verse For the Buried
   9. P.I.A.T.
   10. The Eye Of The Golem
   11. Wolves of the ’80’s