Kirkas taivas, kitarasoolot ja käsidesi – Rock in the City 2020 Joensuussa, osa 1/2

Ei kesää ilman festareita – poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta. Elävän musiikin ystävät ovat kuluneena vuonna joutuneet kärvistelemään pienempien ja isompien keikkojen puutteessa lähes koko kevätkesän, kun konsertit ja festivaalit ovat ymmärrettävistä syistä peruuntuneet tai siirtyneet hamaan tulevaisuuteen. Suomessa koronatilanteen rauhoittuminen on kuitenkin mahdollistanut isommille yleisömäärille tarkoitetut tapahtumat elokuun alusta alkaen, ja niinpä Joensuussa päästiin menneenä viikonloppuna nauttimaan raskaasta musiikista kaksipäiväisen Rock in the City -festivaalin muodossa. Alun perin läpi kesän jatkuvaksi ja koko maan kattavaksi suunniteltu karkeloiden sarja typistyi lopulta kolmeen festariviikonloppuun ja sitten kahteen, kun Jyväskylän osuus jouduttiin aivan äskettäin perumaan. Tätä kirjoittaessa Porin Rock in the City -tapahtuma on vielä tarkoitus järjestää 21.-22. elokuuta.

Aivan edelliskesien tapaan ei festivaaleja kuitenkaan voitu järjestää, ja tämä näkyi sekä tapahtuman etukäteistiedottamisessa että käytännön järjestelyissä. Joitakin päiviä ennakkoon festivaaliorganisaatio julkisti turvallisuus- ja muut yleisöohjeistuksensa, ja festarikävijöitä informoitiin myös itse tapahtumassa lavanvierustan videotauluilla pyöritettyjen ohjeiden avulla. Sirkkalan puiston kattavalla festivaalialueella oli runsaasti käsidesipisteitä sekä pöytäryhmiä, joskin lavan edusta oli tavalliseen tapaan jätetty avoimeksi nurmikentäksi kansan tallata ja tanhuta.

Ensimmäisen festivaalipäivän avasi Waltari Trio, joka oli päässyt (tai joutunut) pikakomennukselle Rytmihäiriön peruttua keikkansa viime hetkellä. Uransa alkuvuosien kokoonpanolla esiintynyt yhtye tarjosi vielä tässä vaiheessa harvalukuiselle yleisölle enimmäkseen pirteitä punk-ralleja, kuten ”Liisterimies”, ”Nakki” ja ”Sillanpää”. Mukaan mahtui myös Beastie Boysin innoittama ”Mut hei” räpättyine säkeistöineen ja vähän erilaisesta kesävalssista käyvä ”Pala leipää”. Kärtsy Hatakka siirtyi keikan puolivälissä tuokioksi basson varresta koskettimien taakse soittaakseen omien sanojensa mukaan muutamia ”keskiolutjazz-versioita” yhtyeen ei-niin-varhaisesta tuotannosta. Kolmikolla vaikutti olevan hauskaa lavalla ja settinsä sopi aurinkoiseen iltapäivään mainiosti, joten festarit saivat kelpo avauksen.

Päivän toinen esiintyjä oli Turmion kätilöt, jonka teknometallia aikainen slotti kirkkaan taivaan alla ei palvellut ainakaan visuaalisesti samalla tavalla. Hyvä musiikki on kuitenkin hyvää musiikkia, ajankohdasta riippumatta, ja yhtye oli saanut houkuteltua paikalle runsaasti innokasta yleisöä. Uusimmalta ”Global Warning” -albumilta kuultiin muun muassa ”Turvasana”, ja vanhemmat keikkasuosikit ”Pirun nyrkki” ja ”Teurastaja” sekä edellislevyn ”Sikiö” upposivat festarikansaan kuin kuuma veitsi voihin. Kätilöt myös avasivat pelin valo-, pyro- ja savutehosteiden osalta, ja näistä päästiinkin nauttimaan tapahtuman kuluessa vielä monen artistin kohdalla.

Kasarivaikutteista melodista hard rockia veivaava Brother Firetribe avasi oman keikkansa festivaalin tunnuskappaleella ”Rock in the City”. Aivan alkajaisiksi kuulin tapahtumassa ensimmäisen ja ainoan kerran äänentoiston hieman temppuilevan, mutta ongelmat eivät onneksi jatkuneet sen pidempään. Duurivoittoinen musiikki, lempeän lämmin auringonpaiste ja yhtä hymyä oleva laulaja tekivät alkuillan konsertista varsin nautittavan myös kaltaiselleni ummikolle, joka ei ollut aiemmin todistanut yhtyeen esiintymistä. Settiin sisältyivät muun muassa kappaleet ”Taste of the Champion”, ”Shock”, ”I’m on Fire” sekä ensimmäistä kertaa yleisölle esitetty ”Bring on the Rain”.

Eppu Normaalin esiintymisen ajaksi pakenin humaltuvia keski-ikäisiä festarialueen ulkopuolelle, joten yleissivistykseni on edelleen kyseisten rocklegendojen keikkakokemusta vailla. Tässä välissä on hyvä suoda muutama sana muiden festivaalikävijöiden kokemuksille, joita ehdin kysellä alkupäivän aikana. Ensimmäisinä haastatteluhaaviini joutuivat heti porttien auettua alueelle tulleet Kaisa ja Ari, jotka olivat saapuneet tapahtumaan Varkaudesta. Kaksikko oli käynyt Rock in the City -festareilla myös viime vuonna ja olivat aikeissa osallistua tapahtumaan molempina päivinä, hyviä bändejä kun oli tiedossa niin monta. Kaisan mukaan oli kiva lähteä festareille ”nyt kun vihonviimein jotain tapahtuu”, keväältä ja kesältä kun oli mennyt niin paljon suunnitelmia mönkään arvattavista syistä. Poikkeuksellisina aikoina suureen yleisötapahtumaan osallistuminen mietitytti hieman, erityisesti sen suhteen, osaisivatko ihmiset alkoholia nautittuaan pitää asianmukaisia turvavälejä ja huolehtia käsihygieniasta. Priority-alueelta alkuillasta tavoitetulla Riikalla ei ollut sen suurempia huolia pandemian suhteen: häntä toki hieman jännitti tulla paikalle, mutta kertoi liikkuneensa koko korona-ajan julkisilla paikoilla ja olleensa töissä läpi poikkeusaikojen, joten ihmisjoukoissa oleskelu ei ollut vierasta. Riikka oli saapunut festareille Kirkkonummelta saakkam eikä myöskään ollut ensimmäistä kertaa Rock in the Cityn kävijänä. Myös häntä miellyttivät kaikki tapahtumaan buukatut esiintyjät, ja ensimmäisen päivän alkupuolisko saikin kehuja.

Auringon laskiessa oli hyvä palata mukavasti viilenneelle tapahtuma-alueelle Mokoman keikkaa varten. Monipuolisesti materiaalia uransa varrelta esittänyt rässiorkesteri tuli todistettua jo kahdeksannen kerran, ja keikka oli lopulta itselleni päivän kohokohta. Settiin kuuluivat muun muassa uuden ”Ihmissokkelo”-albumin kappaleet ”Pimeä aine”, ”Syyttävä sormi”, ”Toinen ihminen” ja ”Vuoret, huolet”. Vanhemmasta materiaalista erityisesti ”Sydänjuuret” ja aina yhtä riemastuttava ”Hei hei heinäkuu” nostattivat tunnelmaa niin allekirjoittaneessa kuin muussakin yleisössä, jota oli paikalla tungokseksi asti. Pitti pyöri suurimman osan tunnin mittaista slottia varsin reippaasti, ja kaiken kaikkiaan meno oli loistavaa. En ole nähnyt yhtyeeltä vielä yhtäkään alle hyvän keskitason tippuvaa esiintymistä – päinvastoin, useimmat keikkansa ovat olleet mainioita – eikä poikkeusta tullut tälläkään kertaa.

Päivän päätös kuului kuitenkin Sonata Arcticalle, joka on niin ikään vanha tuttavuus, vaikka muutama tuorein levytyksensä onkin jäänyt vanhempaa materiaalia tuntemattomammaksi. Avauskappaleena kuultiin herkullisen kertosäemelodian sisältävä ”X Marks the Spot”, jota seurasivat muun muassa ”Closer to an Animal”, ”I Have a Right”, ”My Land” ja valitettavasti ainoaksi keikkasettiin vakiintuneeksi ”Unia”-albumin kappaleeksi jäänyt ”Paid in Full”. Tässä vaiheessa taivas oli jo pimennyt ja lavashow’ta värittäneet valo- ja pyrotehosteet pääsivät kunnolla oikeuksiinsa, kuten perjantain pääesiintyjälle sopi. Yhteislaulua kirvoittivat klassikot ”Tallulah” ja ”FullMoon”, ja lämminhenkinen keikka päättyi kenties poikkeusaikojen innoittamana elämää ylistävään ”Life”-kappaleeseen – sekä toki hupaisaan ”Vodka”-rallatukseen. Tavalliseen tapaansa laulaja Tony Kakko kiitti yleisöä paikallaolosta ja muistutti, että keikoilla käyminen on paras tapa tukea muusikoita, mutta tämänhetkisessä maailmantilanteessa sanat tuntuivat erityisen painavilta.

Rock in the City -festivaalin Joensuun-editio vuosimallia 2020 sujui ensimmäisen päivän osalta kokonaisuudessaan hyvin. Päivän esiintyjäkattaus oli monipuolinen ja nautittava, ja lämmin poutasää helli paikalle saapuneita viileään yöhön saakka. Yhtyeistä huokui ilo ja pienoinen hämmentyneisyys olla jälleen soittamassa elävälle yleisölle kaiken tänä vuonna tapahtuneen jälkeen. Keski-ikävoittoinen yleisö oli niin ikään innoissaan päästessään pitkästä aikaa festareille, mutta intoilun keskellä turvallisuusohjeiden noudattaminen tuntui unohtuvan monelta. Käsidesipisteitä näytettiin hyödynnettävän kiitettävästi, mutta turvavälien pitämisestä ei lavan edustalla ollut tietoakaan, ja itseni lisäksi näin alueella vain pari yleisön jäsentä, jotka kompensoivat ihmismassan tiiviyttä minkäänlaisella kasvomaskin käytöllä. Tunnelma Sirkkalan puistossa oli näkyvistä erityisjärjestelyistä huolimatta hyvä, pitkälti samankaltainen kuin raskaan musiikin festivaaleilla minä tahansa edeltävänä vuonna. Tähtien sytyttyä taivaalle ja illan viimeisen yhtyeen kumarrettua oli hyvä suunnata kotiin nukkumaan ja valmistautumaan seuraavaan tapahtumapäivään.