Kirkkaampi kruunu: Arvostelussa Amorphiksen ”Halo”

Suomalaisen progressiivisen melometallin lippulaiva Amorphis julkaisee uuden albumin 11. helmikuuta. ”Halo” on yhtyeen neljästoista pitkäsoitto, ja tuottajana jatkaa jo kahdella edellisellä levyllä säätöjä sompaillut Jens Bogren. Levy-yhtiöksi on uutukaisella vaihtunut saksalainen Atomic Fire Records.

Albumin avaava ”Northwards” käynnistyy syntikkajylhyydellä. A-osa on raskas ja öljyttynä kohti maalia jyräävä. Perinteiseen progeen kallellaan oleva väliosa tarjoilee kitara- ja urkusoolot. Tunnelma on vahva. ”Northwards” lyö tiskiin ensiviitteet siitä mitä on luvassa. ”On the Dark Waters” asettuu radalle perinteisen heavy rock -mäiskeen lähtölaukaisemana. A-osa ei ylenny keskinkertaisesta ja kokonaisuus tuppaa jäämään parempiensa varjoon. Iron Maiden -tunnelma nostaa kuitenkin hymyn huulille, ja väliosan itämainen kitarasoolo pitää elohopean helteen puolella.

”The Moonin” kasvava ja polveileva alku on rakennettu upeasti. A-osa rullaa eteenpäin tehokkaasti ja bridge ohjaa kuulijan kohti muodoltaan tiivistä ja iskevää kertosäettä, joka jää kerrasta mieleen. Väliosa seikkailee eteerisesti kiertoradalla, jonne kuulijan on helppo kadota. ”Windmanen” intron ja A-osan eri instrumenttien välinen rytminen pujottelu ja disharmonia sotkee nautinnollisesti pasmat. Kertosäe on loistelias kylmiä väreitä aiheuttavassa määrin. Levyn vahvasta ja tasaisesta biisikokonaisuudesta huolimatta ”Windmane” ottaa paikkansa albumin parhaana.

”A New Land” jytisee vastaansanomattomasti. Päälaulua tukee maittavasti taustan naisääni. Kertosäe tarttuu jälleen kiinni korvaan ja itämainen sävelkudos tekee paluun. ”When the Gods came” käynnistyy vahvalla tunnelmalla. Kitara ja muu orkesteri lyövät tasatahdit kohti melskaavaa A-osaa. Bridge tavoittelee onnistuneesti taivasta, jossa leijailee myös ilmava kertsi. Kitarasoolo on harkitun toimiva ilmeettömyydessään. ”Seven Roads come Together” -biisissä on suuri alku ja uhkaava A-osa. Kertosäe on himmeämmin loistavasta päästä ja osavaihdoksia vaivaa hätäisyys, kiireen tuntu. Surumielinen kitaraintro johtaa surumieliseen väliosaan. Kappale paranee loppua kohti, vaikka mikään ei toteutuksessa varsinaisesti muutu.

Myös ”War”-biisiä leimaa melankolisuus. Tällä kertaa kertosäkeessä, joka tässäkin viisussa on se orgastinen huippukohta. A-osa on kappaleen mukaisesti asiallista perushuttua, johon goottikuoro tuo raikkaan tuulahduksen manalasta. Levyn nimikkobiisi ”Haloa” kuunnellessa ei jää epäselväksi, mistä bändistä on kyse. Yhtye kuulostaa niin itseltään kuin lienee mahdollista. A-osaa ei kuitenkaan örkkeillä tällä kertaa, mutta kertsi liitää jälleen korkealla irti maasta, onnistuen sekoittamaan surun ja toiveikkuuden samaan keitokseen. Ammattitaito on kovassa kurssissa. ”Halo” toimii jokaisella osa-alueella ilman moitteen sanaa.

Loppu lähestyy ”The Wolfin” myötä. Alussa kasvatetaan jännitettä, hevirokataan perinteen nimissä ja valetaan biisin lyijyperustukset. Kitara pistää sieluun kuin veitsi. Tykitys on hengästyttävää ja soolo singahtaa jälleen stratosfäärin tuolle puolen. Lopussa kuoro kiskoo kuuntelijan temppeliin palvomaan tuntematonta jumalaa. Levyn päättävä ”My Name is Night” näppäillään käyntiin kitaralla ja jousilla. Naislaulu on korville nannaa. Kappale on vahvasti akustishenkinen, vaikka soitinvalikoima ei sitä ole. Kertosäkeessä luovutaan, mutta toivo ei katoa. Tämä kaikki, kuorrutettuna leikkisällä rytmikuvastolla, tekee biisistä erinomaisen päätöksen mainiolle albumille.

”Halo” todistaa jälleen Amorphiksen ammattitaidon ja kyvyn taikoa kuuntelijan suunnistuskartta aarrekartaksi. Se myllää lelulaatikon vuoroin raskain, vuoroin herkin käsin. Levy on tuore, mutta siitä huolimatta erottuvat kaiut aikojen takaa. Amorphis kuulostaa itseltään pelkästään hyvällä tavalla. Jokainen soittaja on instrumenttinsa mestarismies, mutta erityisesti Tomi Joutsenen puhtaat lauluosuudet todistavat miehen taidon ja äänen loistokkuuden. Vaikka biisit ovat osien suhteen rakenteeltaan usein samankaltaisia, ei se menoa haittaa. Sekin kuulostaa Amorphikselta. Myös kitara- ja kosketinsoolojen luonne ja tiheys ovat mainiosti tasapainossa. Sekä keskenään että määrässä. Nyt onkin siis aika jättää epäröinti sikseen ja lyödä itseään ”Halolla” päähän. Tällä kertaa se kannattaa.

Kappalelistaus:

1. Northwards
2. On the Dark Waters
3. The Moon
4. Windmane
5. A New Land
6. When the Gods came
7. Seven Roads come together
8. War
9. Halo
10. The Wolf
11. My Name is Night