Mitään ei pitäisi olettaa, mutta oletetaan nyt kuitenkin sen verran, että joka ikinen tietää jonkin faktan tai edes huhun yhtyeestä nimeltä KISS. Tulta syöksevä demoni Gene Simmons – bisnesmies vailla vertaa – sekä karvarintainen tähtilapsi, ikivieteri Paul Stanley ovat edelleen mukana kuviossa. Nostan tuopin heidän kunniakseen, sillä yli 60-vuotiaat hard rock -veteraanit jaksavat edelleen vetää täysillä!

Näin laulaja-basistin ja ja laulaja-kitaristin mainittuani pitää myös muistuttaa, että yhtyeessä vaikuttavat myös rumpali Eric Singer ja kitaristi Tommy Thayer. Molemmilla on hallussaan merkittäviä urotekoja yhtyeen vuosien varrelta.

KISS-historia  tai siis KISStory on liian pitkä selitettäväksi yhdessä arvosteluntapaisessa. Kerrotaan tässä nyt vain, että KISSin uusi pitkäsoitto on nimeltään ”Monster”. Sitä edeltävä levy ”Sonic Boom” oli allekirjoittaneelle hienoinen pettymys. Onkohan tämä yhtään sen parempi? Tarkastetaan nyt ihmeessä!

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Sinkkubiisi ”Hell Or Hallelujah” avaa levyn. Vauhtia, asennetta ja hyvää menoa sisältävä biisi on kyllä mainio sinkkuvalinta, sillä se on levyn sulavin ralli. Siinä mennään kakkonen silmässä ohi, kiihdytetään huippuunsa ja sitten paukautetaan seinään – kirjaimellisesti, mutta ei huonolla tavalla. Nimittäin seuraava kappale onkin ”Wall of Sound”. Genen laulua on hieno kuulla pitkästä aikaa, ja rankka intro saa karvat käsissä nousemaan pystyyn. Sähköä on selvästi ilmassa, kun Thayer aloittaa sooloilunsa.

”Freak” on outo itsetunnonkohotuskappale, joka eroaa hiukan levyn rokkilinjasta, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen siitäkin löytyy ihan hyviä KISS-vivahteita. Ollaan friikkejä ja ylpeitä siitä.

”Back To The Stone Age” -kappaleen krediiteistä löytyy jokaisen KISS-jampan nimi, ja se kuuluu tässä selvästi. Kun koko sakki on päässyt vaikuttamaan kappaleen tekoon alusta saakka, ovat osat loksahtaneet paikalleen melko lailla täydellisesti. Levyn parhaimmistoa, ehdottomasti.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”Shout Mercy” ja ”Long Way Down” menevät ohi nopeasti – kuin nopeana välipalana kahvitauolla. Rokkiahan nämäkin ovat, mutta eivät oikein erotu edukseen muusta levystä.

”Eat Your Heart Out” – voi hittolainen! Biisi alkaa introlla, joka on epätavallinen mutta tervetullut lisä KISS-repertuaariin. Ketään ei varmasti jätä kylmäksi, kun koko kööri laulaa alkusäkeistön. Biisi on Simmonsin käsialaa ja alusta loppuun messevää meininkiä ja Rokkia (kyllä, isolla R:llä!).

”The Devil Is Me” on entisen Skid Row -vokalisti Sebastian Bachin Twitter-viestin perusteella tulkittava herran yhdeksi suosikkikappaleeksi tältä levyltä, mutta ei se kyllä aiheuta mitään ihmeempiä säväreitä paitsi Thayerin kitarasoolon suhteen. Ihan siistiä revittelyä siitä Gibsonista irtoaa. Gene laulaa tyypilliseen tapaansa, ja voin kuvitella, että tämän biisin aikana (jos sitä keikoilla kuullaan) mies lipoo kieltään ja viettelee naisia yleisöstä pelkällä karismallaan.

”Outta This World” on soolokitaristin biisi, jonka kaveri myös laulaa. Ensimmäistä kertaa studiolevyllä kuullaan Tommyn laulua, joka on kuin 50/60-sekoitus Ace Frehleyä ja Paul Stanleyä. On muuten piristävä virsi tämä. Biisi on hieman yksinkertainen, mutta kunnon KISS-perinteitä noudattaen levyllä täytyy olla yksi biisi, jonka kitaristi vähintäänkin laulaa tai on tehnyt alusta loppuun – tässä se nyt sitten on. Ei tästä mitään Frehley-hittiä tule, mutta jostain pitää aloittaa. Ehkä jonain päivänä Thayerista tulee Frehleyn veroinen kitaralegenda, mutta se vaatii vielä jotain lisää.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

KISS-perinteitä jatkaa myös rumpalin laulama kappale. Hieman rauhallisempi ja rhythm’n’ bluesista vaikutteita ottanut kappale on kuin Singerille tehty. ”All For The Love Of Rock & Roll” olisi kyllä nimensä puolesta sopinut kunnon rokki-anthemiksi ”Rock and Roll All Niten” tapaan, mutta ei sitä ole.

”Take Me Down Below” on kappale, joka muistuttaa kaikkein eniten vanhan ajan maskimenoa. Tämän biisin nimi kertoo tietenkin kaiken olennaisen, ja kyllä siinä kannen alle mennään. Stanley ja Simmons vetävät lauluosuudet vuorotellen, mikä tekee tästä kappaleesta todella loistavan ja lämmittää sydäntä tavalla, joka tapahtuu vain, kun niitä vanhoja KISSin panoaiheisia biisejä kuuntelee.

Levyn päättävä ”Last Chance” on myös passeli ralli ja mainio lopetus kokonaisuutena ehjälle ”Monsterille”. Levyn soundipohja on periaatteessa sama, mutta loikka jymäkämpi kuin ”Sonic Boomilla”. Tästä vastuun kantanee molempien levyjen tuottaja Greg Collins.

Oikein kiva tämä levy on ja ehdottomasti paremmalla pohjalla kuin edellinen studioräpellys. On menty rehdimpään suuntaan ja löytyy jopa freesimpää otetta biisien sanoituksiin. Stanley–Thayer-kaksikko voisi toki keksiä muutakin kuin samojen riffien ja efektimössöjen kierrättämistä, mutta kun tuottaja on saanut tällä kertaa soundista vähän enemmän irti, asia ei häiritse NIIN pahasti.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Vanhan ajan KISSiä tästä ei löydä hakemallakaan, siitä on vain pieni haituva jäljellä. Paiskataan rokit naamalle ja lähdetään odottamatta, onko kuuntelija tyytyväinen vai ei. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen levy jätti hieman oudon tunteen, että tässäkö tämä nyt oli. Muutama kappale menee ohi vähän liian nopeasti, mutta kun levyä muutaman kerran on lautasella pyöritellyt, niin tämähän on oikein mainio lisä bändin laajaan studio-albumikokoelmaan. Ja jos vielä musiikin lisäksi haluaa kokea jotain muuta yhtyeeseen liittyen, voi Kissiä kuunnella nykyään samalla myös kun pelaa yhtyeeseen liittyvää casinopeliä. Hard rokkia, perkeles!

8½/10

Kappalelista:
01. Hell Or Hallelujah
02. Wall Of Sound
03. Freak
04. Back To The Stone Age
05. Shout Mercy
06. Long Way Down
07. Eat Your Heart Out
08. The Devil Is In Me
09. Outta This World
10. All For The Love Of Rock & Roll
11. Take Me Down Below
12. Last Chance

www.kissonline.com
https://www.facebook.com/KISS

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kirjoittanut Jarmo Hänninen