”Kitarataikuruutta tyylikkään säännöstellysti” – arviossa SatchVain ”The Sea of Emotion”
Kun kaksi instrumentaalirockin ja virtuoosikitaroinnin kiistatonta giganttia, Joe Satriani ja Steve Vai, vihdoin pulttaavat sävellyksellisen ja soitannollisen osaamisensa yhteen täysimittaisen studio-albumin muodossa, ladataan odotukset väistämättä pilviin. Satchvai -projektiyhtyeessä virtuoosikaksikkolle tulitukea antava trio on tyylikkään takakenoisen varmasti rockaava kolmikko: rumpali Kenny Aronoff, basisti Marco Mendoza ja kolmas kitaristi Pete Thorn. ”The Sea of Emotionilla” yhtye soittaa live-kokoonpanoakin laajennetummalla muusikkokaartilla. Virtuositeetin mittasuhteet monessakin mielessä täyttävä SatchVai ei kuitenkaan tyydy pelkkään takuuvarmaan progahtavaan jamitteluun. Kitarataikurit yhtyeineen leipovat kasaan hämmentävän monikerroksisen järkäleen, jonka todellinen suuruus hahmottuu vasta useampien kuuntelukertojen myötä.
Albumi on päällisin puolin teknisestä suorittamistyöstä riisuttu riemuvoitto: Satrianin tutut, aurinkoisen samettiset melodialinjat ja Vai-maailman eksentrinen, äkkivääriä musiikillisia kulmia ja kromaattisia kulkuja ilmoille viljelevä soitanta istuvat limittäin saumattomasti. Mukaan mahtuu laajalla skaalalla visioitua instrumentaalimusiikkia, jossa tunnelmat ja tyylit vaihtelevat hämmästyttävän saumattomasti tyylikkään herkistelyn kautta latinorytmeihin (”Dance”), akustiseen kudontaan mutta myös ilolla ampuvaan kitararockiin (”Mayhem”).
”I Wanna Play My Guitarissa” vierailijana kuullaan itseään Glenn Hughesia (mm. Trapeze, Deep Purple, Black Sabbath, Dead Daisies, Black Country Communion). Kolmeen kuuden minuutin osaan jaettu albumin nimikkobiisi on selkeä laajan ilmaisullisen kirjon taidonnäyte. Siinä kiteytyy malliesimerkki siitä, miten kahden täysin erilaisen ilmaisutavan omaavan soittajan dynamiikka parhaimmillaan toimii. Ja vaikka osat tuntuvat olevankin keskenään melko lailla eri planeetalta kotoisin, voi asian mieltää taiteelliseksi, kuulijaa tietoisesti ravistelevaksi tyylilliseksi valinnaksi.
Mikä parasta, albumi ei kärsi ”usea kitarakukko samalla tunkiolla” -syndroomasta, jonkalaisiksi Vain, Satrianin ja Eric Johnsonin yhteiset G3-yhtyeen livepläjäykset välillä tuppasivat muovautumaan. Ja vaikka molemmilla kitaristeilla löytyy pakista nopeutta, taitoa ja tekniikkaa vaikka muille jakaa, ei levy lässähdä tyhjänpäiväiseksi brassailuksi. Iän ja kokemuksen myötä sekä Satriani että Vai ovat löytäneet yhteisen sävelen palvella yhdessä rakentamiaan kappaleita yksin kappaleiden ehdoilla.
Tuotannollisesti jälki on täyteläisen orgaanista. Se tuo esiin juuri ne sävyt ja piirteet, mitä tyylitajuisilta instrumentin hallitsijoilta sopii odottaa. ”The Sea of Emotion” on epäilemättä jonkin sortin kitarapedagogian ja plektratekniikan esimerkillinen oppimäärä, joka laittaa yhtään kitarointia ymmärtävän kuuntelijan sorminivelet koetukselle silkasta ihastuksesta. Sävellyksellisenä kokonaisuutena se on, jos ei täydellinen, niin lähes tulkoon. Satriani ja Vai ovat pitkästä aikaa löytäneet toisistaan puuttuvan palasen oman, uniikin musiikkinsa vetovoimaiseen palapeliinsä.