Kitaravirtuoosin uutukainen – arviossa Vinnie Mooren ”Double Exposure”
Yhdysvaltalainen kitaravirtuoosi Vinnie Moore on uransa aikana tullut tutuksi monista eri yhteyksistä ja ollut monessa mukana. Soolouransa ohella Moore on ehtinyt olla monessa mukana, kuten esimerkiksi 90-luvun alussa Alice Cooperin bändissä soittaen ”Hey Stoopid!” -albumilla sekä kyseisen albumin julkaisua seuranneella Pohjois-Amerikan kiertueella. Vuonna 2003 Moore liittyi hard rock bändi UFOon ja korvasi kitaristi Michael Schenkerin. Soolona Moore on tehnyt melkoisen nipun albumeita, joista viimeisin ”Double Exposure” julkaistiin viime vuoden marraskuussa.
”Double Exposure” on useiden viime aikoina julkaistujen levyjen tapaan pandemia-aikojen tuloksia. Alun perin Mooren ajatuksena oli tehdä 5–6 biisin instrumentaali-EP, mutta ”One Dayn” myötä ajatus lähtikin vallan toisenlaiseen suuntaan. Lopulta albumista muodostuikin kokopitkä levy ja poikkeuksena Mooren aikaisempiin sooloihin mukana on tällä kertaa myös vokalisteja.
Pitkän, vuosikymmeniä kestäneen uransa myötä Moore tuntee melkoisen määrän musiikin ammattilaisia, joten laulajien valinta oli ilmeisesti melkoisen helppo päätös. Lauluosuuksia hoitamaan tulivat siis Ed Terry (Rage And Beyond, American Mafia), Keith Slack (MSG, Mother Road), Mike DiMeo (Riot) sekä Brian Stephenson (Old James). Mooren kitaroinnin lisäksi muiden instrumenttien kimpussa ovat: Richie Monica (Billy Cox, Papa Chubby, Tantric) ja John Pessoni rummut, Michael Bean ja Pete Griffin (Steve Vai, Dweezil Zappa) basso ja John Cassidy koskettimet.
”Double Exposure” jakautuu kahteen eri puoliskoon, kuten nimestäkin voi päätellä. Levyn alkupuoliskon muodostavat laulajien kanssa tehdyt kappaleet ja loppupuoli albumista on omistettu instrumentaaleille. Mielenkiintoinen seikka on huomata se, että levy sisältää sillä olevista biiseistä kaksi eri versiota; toinen versio vokaaleilla ja toinen pelkästään instrumentaaleilla. Jostain syystä molemmat versiot ovat saaneet täysin eri nimet, esimerkiksi ”Still Waters Run Deepin” instrumentaaliversio onkin nimeltään ”In Too Deep”, ”Rise” puolestaan ”Breaking Through” jne. Onneksi biisit eivät sentään ole yksi yhteen samoja solisteilla tai ilman, vaan eroavaisuuksia löytyy.
Pidin itse paljonkin ratkaisusta jakaa albumi selkeästi kahteen eri puoliskoon: laululla ja ilman. Tämä voi hyvinkin tuoda ”Double Exposurelle” uusia kuulijoita, jotka eivät ole aikaisemmin Mooreen ja hänen tuotantoonsa tutustuneet. Jos koko levy olisi ollut pelkästään instrumentaali, en ehkä olisi tullut itsekään siihen tarttuneeksi. Myös kitaroinnin saloihin enemmänkin vihkiytyneet saavat albumilta paljon irti.
Sen sijaan mielestäni jokseenkin erikoinen ratkaisu oli nimetä kappaleiden eri versiot toisistaan eriävästi. Toisaalta, ovathan versiot tavallaan eri biisit, joten ehkä tässä mielessä myös eri nimet puolustavat paikkaansa. Todennäköisesti tämä pitkäsoitto ja erityisesti sen toteutustapa jakavat mielipiteitä niin puolesta kuin vastaan, mutta kyllä tämä ainakin kerran kannattaa läpi kuunnella – varsinkin jos taidokas kitaransoitto kiinnostaa.