Kivenlahti Rock 2015, osa 1/2
Festarikauteni alkoi viimevuotiseen tapaan Espoon Leppävaarassa 5.-6.6.2015 järjestetystä Kivenlahti Rockista. Vuonna 2005 alkunsa saanut tapahtuma on kasvanut alkuajoistaan jo melko suuriin mittasuhteisiin. Onhan kyseisillä festareilla käyneet esiintymässä mm. Whitesnake, Within Temptation, Children of Bodom ja Sabaton sekä valtava tukku kotimaisia eturivin artisteja. Tänä vuonna nimekkäimpiin esiintyjiin lukeutuivat pari vuotta sitten paluun tehnyt new wave -yhtye The Boomtown Rats ja hard rock -pioneeri Nazareth sekä kotimaisista esiintyjistä vuoden alussa ylistetyn ”Elävien Kirjoihin” -albuminsa julkaissut Mokoma, viime vuosina suuren suosion saavuttanut Haloo Helsinki! ja jo pitkään koko kansan suosiosta nauttinut Apulanta.
Perjantai 5.6.2015
Festarin avasi nuori sinfonista ja melodista metallia soittava Arion. En valitettavasti kerennyt todistamaan keikkaa ihan alusta asti, mutta se mitä näin ja kuulin, oli erittäin vakuuttavaa. Yleisöä oli vielä vähänlaisesti, mutta Arionin esiintymisestä sitä ei huomannut. Bändi voitti ainakin minut puolelleen taidokkaalla soitollaan ja kauniilla musiikillaan. Esimerkiksi viime vuonna julkaistun ”Last of Us” -debyyttialbumin kappale ”You’re My Melody” soi erittäin koskettavasti suurine melodioineen. Myös raskaammat biisit toimivat. Tästä genrestä löytyy niin paljon yksitoikkoisia ja mielikuvituksettomia yhtyeitä, ettei se ole enää edes hauskaa, mutta Arion erottuu todellakin edukseen. Tähän yhtyeeseen pitää ehdottomasti tutustua tarkemmin.
Mainos päättyy
Ensimmäinen festaripäivä oli pyhitetty pitälti rock- ja metallimusiikille. Seuraavaksi esiintyikin kuukausia keikkatauolla ollut Poisonblack. Ville Laihialan luotsaama 15-vuotista uraansa juhlistava yhtye ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta livenä heidän esiintymistään oli viihdyttävää seurata. Poisonblack keräsi esiintymisensä aikana yleisöä paikalle jo ihan hyvissä määrin, ja lavan edustallekin oli kerääntynyt jonkin verran innokkaimpia faneja.
Poisonblackin musiikillinen anti vaihteli rockisti groovaavasta riffittelystä melodiseen metalliin; uskolliselle fanikunnalle tuntui kelpaavan kaikki, mitä yhtyeellä oli tarjota. Jos pitkä keikkatauko näkyi jossain, niin live-esiintymisen energisyydessä. Minkäänlaista ruostetta tai lipsumista ei ollut havaittavissa, sillä koko yhtyeen soitto oli erittäin tiukkaa ja Laihialan lauluääni hyvässä terässä. Poisonblackin musiikista kuitenkin puuttuu se jonkin tärkeä tekijä, joka saisi minut innostumaan täysillä. Niin tai näin, muille se tuntuu kelpaavan paremmin kuin hyvin, enkä minäkään toki väitä, että se missään nimessä huono olisi.
Rock-a-billyhtävä pitkän linjan rock n’ roll -yhtye Melrose pisti varsinaisen show’n pystyyn päälavalla. Rehellinen rock-musiikki puri yleisöön täysillä vieden mukanaan. Laulaja/kitaristi Tokelan lavaesiintymisestä olisi monella opittavaa; meininki oli nimittäin sen verran riehakasta ja energistä, mutta kuitenkin tyylikästä eikä millään tavalla liioiteltua. Energisyys ei rajoittunut vain esiintymiseen vaan kuului myös yhtyeen soitossa. Oli kyseessä sitten uusia tai vanhoja kappaleita, kaikki soitettiin rautaisella otteella ja uskomattomalla tyylitajulla.
Mokoma oli omalta osaltani ehkäpä päivän odotetuin esiintyjä pitkälti alkuvuodesta julkaistun ”Elävien Kirjoihin” -albuminsa takia, koska pidän sitä edelleen bändin parhaana levytyksenä. Olen kuunnellut levyn miljoona kertaa ja olin Tavastialla katsomassa levynjulkistuskeikkaa,
jolla koko levy soitettiin alusta loppuun. Silti tuosta levystä ei vain voi saada tarpeekseen. Mokoman settilista rakentuikin suurelta osin uuden levyn kappaleista, jotka toimivat edelleen samalla teholla kuin kuukausia sitten. Uuden levyn parhaimmisto oli edustettuna muun muassa raskaalla ja aggressiivisella ”Pohja On Nähty” -biisillä, kevyen melodisella ja jopa popahtavalla ”Lunnailla” sekä raskastunnelmaisella ”Mutta Minulta Puuttuisi Rakkaus” -slovarilla. Tietysti Kivenlahti Rockissa kuultiin vanhempiakin kappaleita, niitä tuttuja yleisösuosikkeja kuten ”Valapatto”, ”Kuollut, Kuolleempi, Kuollein”, ”Sydänjuuret” ja ”Haudan Takaa”. Uudet ja vanhat kappaleet toimivat sulassa sovussa kuulostaen yhtenäiseltä kokonaisuudelta, mutta uudet toivat mukanaan kuitenkin tietynlaista raikkautta ja tuoreutta. ”Sinne Missä Aamu Sarastaa” on yleisön räjähtävästä reaktiosta ja massiivisesta yhteislaulusta päätelleen jo muodostunut uudeksi kestosuosikiksi. On vielä pakko hehkuttaa, että monista aiemmin nähdyistä keikoista huolimatta kuulin ensimmäistä kertaa livenä ”Nujerra Ihminen” -kappaleen, joka erottui muista kappaleista kylmyydellään ja raakuudellaan mutta sopi kuitenkin joukkoon jollain oudolla tavalla.
Mokomakin aloitti kesän festarikiertueensa juuri Kivenlahti Rockissa. Mokoma onkin saanut kunnian olla tänä vuonna se kotimainen metalliyhtye, joka kiertää kaikki mahdolliset ja mahdottomat kesätapahtumat joka puolella Suomea. Nopeasti laskettuna tulen tänä kesänä vierailemaan samoilla festareilla Mokoman kanssa vielä ainakin kolme kertaa. Aluksi kauhistelin, meneeköhän bändistä maku moisella yliannostuksella, mutta jos tulevat esiintymiset tulevat olemaan tätä luokkaa biisivalintoja ja bändin vahvaa esiintymistä myöten, niin nälkä varmasti vain kasvaa syödessä.
60-luvun lopulla perustettu hard rock -legenda Nazareth on kokenut vuosien varrella paljon miehistönvaihdoksia – jopa niin paljon, että joku voisi sanoa olevan kyseenalaista edes kutsua yhtyettä enää Nazarethiksi. Ainoa jäljellä oleva alkuperäisjäsen tätä nykyä on basisti Pete Agnew laulaja Dan McCaffertyn siirryttyä syrjään pari vuotta sitten. Uusi laulaja Carl Sentance on tullut mukaan tänä vuonna ja rumpali Lee Agnew sekä kitaristi Jimmy Murrison 90-luvulla. Kivenlahti Rockin päälavalla nähtiin ja kuultiin kuitenkin yksi yhtenäinen yhtye, jonka soiton sujuvuutta, vaivattomuutta ja jämäkkyyttä ei kukaan voi kiistää. Nazareth soitti taidolla ja tunteella lähinnä vanhoja klassikoita kuten ”Hair of the Dog”, ”Razamanaz” ja oman versionsa ”Love Hurtsista”, mutta settilistaan kuului myös ”One Set of Bones” bändin viime vuonna julkaistulta ”Rock ’n’ Roll Telephone” -levyltä.
Sentance hoiti laulajan tonttinsa erittäin kelvollisesti, vaikkei ehkä omaakaan aivan yhtä tunnistettavaa ääntä kuin McCafferty. Ääntä riitti hyvin koko keikan ajaksi, eikä miehen ehdassa rock n’ roll -soundissaankaan ole valittamista. Mies vaikutti itsekin iloiselta ja hyväntuuliselta jutustellessaan yleisön kanssa kappaleiden välillä. Hän sai myös jonkinlaisen valaistumisen kokemuksen oivaltaessaan, että suomalaisilla festareilla alkoholia nauttivat suljetaan omaan karsinaansa.
Mainos päättyy
Ainoa keksimäni valittamisen aihe on se, että keikka alkoi oletettavasti teknisten ongelmien takia 10 minuuttia myöhässä, mistä johtuen yhtye oli vielä lavalla soittamassa, kun Kotiteollisuuden oli tarkoitus aloittaa. Ei tuo sinänsä mitään, mutta mielestäni oli melko kyseenalaista ja mautonta poistua lavalta ja laittaa yleisö huutamaan encorea tilanteessa, jossa muutenkin ollaan aikataulusta myöhässä. Ymmärrän toki, että keikka voidaan vetää muutaman minuutin yliajalle, jos viimeinen biisi on vielä soittamatta, mutta oliko ihan oikeasti tarpeellista kerjätä yleisöltä ”we want more” -huutoja? Itse keikka oli kuitenkin kaikin puolin onnistunut.
Koko kansan Kotiteollisuus julkaisi pari kuukautta sitten harvinaisen tylsän ”Kruuna/Klaava” -albumin, joka on jakanut mielipiteet melko brutaalisti. Niin kuin ehkä voi päätellä, minä en saanut tuosta levystä irti juuri mitään. No, menin joka tapauksessa katsomaan Kotiteollisuutta, koska ei sillä hetkellä sattunut paskattamaankaan. Yleisö tuntui tykkäävän niin uudesta kuin vanhastakin. Itselleni parasta antia olivat vanhat klassikot, kuten ”Helvetistä Itään” ja ”Minä Olen”. Myös suhteellisen uusi ”Raskaat Veet” toimi kiitettävästi. Uuden levyn toimivin biisi oli singlelohkaisu ”Emmauksen Tiellä”. Kotiteollisuuden esiintyminen ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita, mutta oli ihan viihdyttävää seurattavaa kuitenkin. Kotiteollisuus oli perusvarma oma itsensä aina välispiikkejä myöten.
Ensimmäisen festaripäivän pääesiintyjänä toimi Irlannista kotoisin oleva punkahtava new wave -yhtye The Boomtown Rats, joka on esiintynyt Suomessa viimeksi 80-luvulla. Tuohon on sinänsä ihan looginen selitys, sillä Bob Geldofin johtama yhtye lopetti toimintansa vuonna 1986 ja teki paluun vasta parisen vuotta sitten. Paikalla oli harmittavan vähän yleisöä todistamassa tätä kulttuuritekoa. Itse asiassa koko ensimmäisenä päivänä festarikansaa oli melko vähän verrattuna seuraavaan päivään. Ehkäpä pari nimekkäämpää ulkomaista metallinimeä olisi tuonut paikalle enemmän yleisöä. Voi myös olla, että samana viikonloppuna Tampereella järjestetty Radio City South Park -tapahtuma verotti raskaan musiikin ystäviä.
Joka tapauksessa, vähäisestä yleisöstä ja arktisesta ilmastosta huolimatta The Boomtown Rats esiintyi täysillä ja suoraan sydämestä. Vaikka bändin jäsenet ovat iältään jo kuudenkymmenen paikkeilla, soitto ja laulu kulki kuin ennen vanhaan. Varsinkin laulaja Bob Geldofin esiintyminen tuli suoraan sydämestä, muita jäseniä yhtään väheksymättä. Hyvätekeväisyystyössäkin suuria ansioita saavuttaneella Geldofilla riitti energiaa täyttämään koko suuren päälavan, ja hän silminnähden tunsi musiikin sielussaan, luissaan ja munuaisissaan asti. En voi kuin ihailla moista omistautumista, eläytymistä ja rakkautta musiikkiin.
Vanhat hitit kuten ”I Don’t Like Mondays”, ”She’s So Modern” ja ”Rat Trap” eivät ole menettäneet tippaakaan ainutlaatuisesta taianomaisuudestaan. Settilista oli monipuolinen ja soitetut kappaleet itsessäänkin todella monipuolisia ja täynnä nokkelia yksityiskohtia. The Boomtown Rats on selvästikin edelleen voimissaan, eikä ikä vielä paina näiden herrasmiesten askelissa. Suuri kiitos koko yhtyeelle.
Teksti ja kuvat: Jyri Kinnari