Klamydia – Antisupersankarit

Lähes kolmekymmentä vuotta kestäneellä urallaan Klamydia on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen rockin kaanonissa. Moinen ura ja lähes miljoona myytyä levyä on aika hyvin bändiltä, joka lähti liikenteeseen pursiseuran pikkujoulupippaloista. Muiden pitkäikäisten menestyjien kuten Popedan ja n tapaan Klamydia on saanut kannettavakseen yleisen halveksunnan ja junttiuden ristin, eikä bändi tietysti jälkimmäiseen aina ihan syytön ole ollut. Silti se on aivan liian mustavalkoinen ja yksioikoinen näkemys bändistä. Heillä on huumorin lisäksi ollut syvällisempiä tuntoja läpikäyviä biisejä aina ensimmäisen ”Älpee” – levyn ”Pienet Mainosvalot” – biisistä lähtien.

Huikean määrän levyjä julkaisseen yhtyeen edellinen pitkäsoitto ”XXV” nivoi nimensä mukaisesti bändin siihen astisen uran huipentuen itseironiseen ”Klamydia on perseestä” – biisiin. Uran pisimmän levytystauon jälkeen käsillä on uusi paketti nimeltä ”Antisupersankarit”.

Levyn kannen piirroksista vastaa mainion Fingerporin luoja Pertti Jarla. Kannessa (oletettavasti) bändin jäsenet ovat saaneet sellaiset roolit, että takapuoli on pyörähtänyt ympäri ja Jaloviinamiestäkin löytyy. Laulujen sanoissa nämä arjen antisupersankarit syttyvät elämään.

Laulaja Vesa Jokisen teksteistä huokuu turhautuminen nykymenoa ja nykyihmisten olemusta kohtaan kuten kappaleista ”Mitä Vielä” ja ”Silloin Se Soi” saattaa olla havaittavissa. Toki teksteissä on teemaa moneen lähtöön. Huumori on ollut aina yksi Klamydian kantavista voimista ja uskoisinkin, että huumorintajuttomat tai omasta mielestään vain fiksua huumoria harrastavat ihmiset eivät tästä paljoa irti saa. Sääli, sillä kuten tuli mainittua, niin bändillä on tarjota paljon muutakin.

Itselleni ovat aina kolahtaneet kovasti myös bändin niin sanotulla asialinjalla olevat biisit. Uudella levyllä sitä linjaa edustaa ensimmäisenä singlenä julkaistu ”Pyyntö”, joka on lapsen näkökulmasta vanhemmille kirjoitettu pyyntö saada turvallisesti elää omaa elämää paineista ja odotuksista vapaana. Aihe, jota jokaisen vanhemman varmaan olisi syytä silloin tällöin pysähtyä miettimään. Samaa kastia on levyn avauskappale ”Koomikon Kyyneleet”, joka kertoo hauskuuden ja pelleilyn kääntöpuolesta. Asia josta esimerkiksi näyttelijät Robin Williams ja Masa Niemi tiesivät liian paljon.

Kovemmista elämänkohtaloista tarinoivat biisit ”Työtön Elvis” ja ”Känni – Ääliön Paluu”. Jälkimmäisessä seikkailee Erkki, joka on oiva lisä Klamydian mammuttimaiseksi kasvaneeseen henkilögalleriaan. Laulussa tosin myönnetään, että jokainen meistä on vähän antisupersankari Erkki. ”Maailman Vittumaisin DJ” – kappaleen kohdalla rupesin itsekin hekumoimaan sanoituksen ajatuksilla, että osaisiko joskus olla tarvittaessa yhtä vittumainen kuin tuo dj. Soittelisi aina väärää musiikkia väärässä paikassa ja toiveen esittäjille heiluttelisi kikkeliä. Kiehtova ajatus tosiaan.

Tekstillisesti punkimpaa puolta esittelevät ”Oodi” ja rankalla sävellyksellä siunattu ”Takinkääntäjät”. Noissa biiseissä pukumiehet ja huijarin elementtejä omaavat poliitikot saavat huutia. Jälkimmäisessä Vesku käyttää harvinaisemmaksi käynyttä ”mörinä” -ulosantia, joka korostaa sanojen painoa ja vittuuntuneisuutta. Jokainen osaa myös varmaan tunnistaa itsensä ”Älä Peitä Mun Aurinkoo” – rallin tunnelmista, kun kaikki menee perseelleen, mikään ei tunnun olevan hyvin ja sitten pyritään jakamaan sama tunnelma muillekin.  Kaiken negatiivisen vastapainoksi ”Kivijalka” – biisissä korostetaan toisen ihmisen tärkeyttä ja kunnioitusta.

Klamydia on tehnyt vahvan ja itsensä näköisen levyn. Jokisen ja kitaristi Jakke Helinin tekemät sävellykset ovat monipuolisia mainioine melodioineen. Biisejä maustetaan sopivasti ja ennakkoluulottamasti muun muassa akustisella kitaralla, haitarilla ja saksofonilla. Tämä on varmaan inhottavasti sanottu, mutta tuntuu kuin yhtye olisi hyvällä tavalla aikuistunut. En tiedä tarkalleen, että mitä se tarkoittaa, mutta iän tuomaa tylsistymistä tai väsyneisyyttä se ei missään nimessä tarkoita. Huomioitavaa on myös, että varmaan ensimmäistä kertaa Klamydian historiassa levyltä ei löydy yhtään alle kolmen minuutin kappaletta. Parin kappaleen verran levyä ehkä olisi voinut tiivistää, mutta hyvä näinkin.

Erikseen on vielä mainittava Jakke Helinin kitaransoitto, jonka suuri ihailija olen aina ollut. Mielestäni hän on suuresti aliarvostettu kitaristi. Soiton monipuolisuus on häikäisevää ja hallussa on niin melodinen soitto kuin kitarasankareiden hevimäiset tilutukset. Monipuolisuudesta huolimatta Helinillä on selkeästi oma tyyli ja soundi. Onneksi hän vaihtoi aikanaan bändissä bassosta kuuteen kieleen. Tämä siis muuta bändiä väheksymättä.

Hienoa, että tauti leviää edelleen. Levy kannattaa muuten kuunnella loppuun asti, sillä lopussa lepää kiitos.

8/10

Kappalelista:
1. Koomikon Kyyneleet
2. Työtön Elvis
3. Pyyntö
4. Älä Peitä Mun Aurinkoo
5. Oodi
6. Mitä Vielä!
7. Vähintäänkin Suotavaa
8. Takinkääntäjät
9. Kivijalka
10. Silloin Se Soi
11. Se En Ollut Minä
12. Känni – Ääliön Paluu
13. Maailman Vittumaisin DJ
14. Hämärästä Pimeyteen

https://www.facebook.com/Klamydia/

Kirjoittanut: Nikki Jääsalmi

Kommentit