Klamydia tartutti Stadin… ja tauti leviää kolmattakymmenettä vuotta

Vaasalainen Klamydia lähti käyntiin kuulemma vitsinä, ja nyt tuo vitsi juhlii pyöreitä vuosikymmeniä. Uskomaton määrä levytettyjä biisejä, yli 2000 keikkaa ja 700 000 myytyä levyä ovat lukuja, joihin tuskin yhtye itsekään olisi koskaan uskonut. ”Punkin Popedaksi” ja ”tarkkailuluokan Ne Luumäiksi” kutsuttu ryhmä on ollut juuri oikeanlainen piikki suomalaisen musiikkimaailman persuuksissa. Viimeiset kahdeksantoista vuotta samalla kokoonpanolla operoinut bändi raahasi toistamiseen kaikki yhtyeessä soittaneet muusikot juhlakeikoille. Syksyn mittaan vastaavanlaisia massakokoonpanon juhlakeikkoja on neljä, joista loppuunmyyty Tampere ja Helsinki ovat menestyksekkäästi suoritettu. Äkkiä se aika juoksee, sillä yhtyeen vuonna 2003 vietetyistä ja dvd:lle päätyneistä viisitoistavuotisjuhlista tuntuu kuluneen vain pikainen luikaus. Vuodet eivät ole bändiä hidastaneet, vaan laadultaan tasaista materiaalia on ollut koko ajan tarjolla. Viimeisin studiolevy ”Aikuisilta kielletty” ilmestyi syksyn kynnyksellä ja ampaisi suoraan listaykköseksi. Itsellenikin yhtye on ollut tärkeässä roolissa lähes koko olemassaolonsa ajan ja ollut mukana niin murheissa kuin iloissa. Yhtyeen repertuaarissa on molempiin tunnelmiin sopivaa ainesta, mutta keikoilla yhtyeellä on perinteisesti ollut enemmän se pilke silmäkulmassa.

Lokakuinen Helsinki vastaanotti Klamydian Kaapelitehtaalla. Huolimatta siitä, että paikan maine ei livepaikkojen joukossa ole paras mahdollinen, niin itse en huomannut paikan suhteen illassa mitään vikaa. Pitkä sali veti sisäänsä huiman joukon hilpeällä juhlatunnelmalla ollutta porukkaa.

Klamydia antoi mahdollisuuden myös nuoremmille yrittäjille ja illan aloitti turkulainen Lama-Ajan Lapset. Kvartettina rämistellyt ryhmä oli paikalle saapuneelle yleisölle varmasti pääosin tuntematon, mutta sen verran yhtyeen ulosanti tuntui tekevän vaikutusta, että uusia ystäviä jäi varmasti plakkariin. Bändin olemus ei perustunut turhaan hienosteluun, vaan tarinoita elämän rosoiselta puolelta päästeltiin kaunistelematta. Bändi ei varsinaisesti edustanut punkia, ja muutenkin ryhmän musiikillinen suunta oli vaikeasti määriteltävissä. Mieleen hiipi ehkä vähän vanha Sielun Veljien yllätyksellinen ja hallitsematon henki. Kontakti yleisön kanssa lepäsi paljolti kitaristi-laulaja Jessen harteilla, mutta eivät muutkaan jääneet ihan sivustakatsojiksi tunnelman ollessa innostunut. Biiseistä mieleen jäi erityisesti ”Pommittakaa Vatikaani”, rujon kauniita elementtejä sisältänyt ”Puutarha” ja hittiaineksia omaava ”Kiss Kiss Bang Bang” (jos biisin nimi on oikein). Bändin omisti biisejä niin äidille kuin omalle helvetilleen, joten tunneskaala oli lahjakkaan monipuolinen. Bändi ei tuhlannut aikaa joutaviin höpinöihin, vaan piti show’ta yllä muilla keinoin. Jonkin verran bändissä oli livenä vielä raakilemaisuutta, joka kokemuksen myötä poistunee. Nyt bändi jyräsi enemmän tunteella, mikä ei tietenkään ole väärin sekään. Bändillä on silmää tarttuville kertosäkeille ja mukaansa tempaavalle meiningille, joten toivottavasti he jaksavat painaa hommia. Oikein mukava aloitus illalle ja suosittelen tsekkaamaan bändin tilaisuuden tullessa.

Illan pääesiintyjän oli tarkoitus roudata koko bändissä vaikuttanut revohka mukana, mutta itse ainakin onnistuin menettämään vielä vuoden 2003 kokoontumisilla mukana olleen alkuperäisen laulajan Apan, jos hän nyt mukana oli. Minun aistimille ensimmäisenä kokoonpanona tarttui trio, joka koostui kitaristi-laulajasta Veskusta, basisti Artosta sekä sanoittajanakin ansioituneesta rumpalista Kapesta. Setin alku mentiin kokoonpanojen mukaan kronologisessa järjestyksessä ja hurmioitunut kansa sai kuulla ”Pursiseuran Pikkujoulupippaloista”, ”Kråklund Pojkareista”, ”Pyöräilymuistoista” ja ”Sitarin Vaxista”. En tiedä, että onko treeneissä pidetty viidentoista vuoden tauko, mutta mitään hapuilua tai epävarmuutta ei ollut havaittavissa. Jäsenten keskinäinen tunnelma tuntui olevan juuri niin hyvä kuin he ovat haastatteluissa kuvanneet niiden olevan.

Mukana ollut juontaja kertoi yleisölle kokoonpanojen vaihtuessa aina yhtyeen kulloisestakin tilanteesta. Minusta se oli hyvä ratkaisu, sillä näin kaikkein syvimpäänkin juhlatilaan itsensä saattaneella sankarilla oli teoreettinen mahdollisuus kuulla välillä, että ketä lavalla sattuu juuri sillä hetkellä olemaan. Itse asiassa olisi ollut mukava kuulla enemmänkin anekdootteja jokaisesta kokoonpanosta, mutta ehkä siinä olisi tunnelma saattanut kokea kolauksen.

Kapen väistyttyä Rikun tieltä homma jatkui ”Mopolla suohon”-, ”Lappuliisa”– ja ”Onneton Onnekas”-biiseillä. Kieltämättä oli mukava kuulla noita biisejä livenä pitkästä aikaa, ja varsinkin viimeksi mainittu kuuluu omiin alkuaikojen suosikkeihin (joita tosin on melkoinen määrä). Samaa miellyttävyyttä tuntui jengi kokevan ja muutamalle lähellä olleeni vanhat biisit tuntuivat olevan ääniä taivaasta, enkä voi mennä heitä moittimaankaan. Mainittava on vielä ”Latomeren” erinomaisuus eikä aikanaan omiinkin tunnuslauluihin kuulunut ”Rakkauslaulu” ainakaan tunnelmaa laskenut. Keesipäinen ja ilmeisesti jonnin verran puntilla käynyt Arto oli erittäin eläväinen yksilö ja otti lavan mainiosti haltuun.

Seuraavaksi lavalle nousi kuusikielisen varteen komean parran kasvattanut Marko ”Vuokko” Vuorimaa Veskun jäädessä vain mikin varteen. Tällä kokoonpanolla käyntiin läpi yhtyeen laajempaan tietoisuuteen nostanutta ”Los Celibatos”-levyä. Armeijan kenkkumaisesta kapiaisesta kertova ”Harri”, aina yhtä hellä parisuhdelaulu ”Kikka”, bändin kotikaupunkia kuvaileva ”Vaasalaiset on…” sekä ”Teris” olivat ainakin allekirjoittaneelle yhtä juhlaa. Arton aikoinaan jäädessä vaikuttamaan yhtyeen taustalle bassoon astui Jakke ”Shitsi” Helin. Olinpa muuten jotenkin päästänyt unholaan tuon Shitsi-nimen. Tällä kokoonpanolla itse näin yhtyeen ensimmäisen kerran livenä vuonna 1992 aloittelevan yhtyeemme toimiessa tuolloin Klamydian lämmittelyaktina. Tässä vaiheessa omakin hurmio oli niin kova, että muistivihkosta ei juuri täytettä löydy, mutta ”Nina Autio” sai ainakin kiihtyvän lopun. Itse asiassa minulle sopisi vaikka jossain erityistilaisuudessa koko ”Pää kiinni painajainen”-levy läpisoitettuna. ”Masturbaatio ilman käsiä”-levy sai huomiota ainakin ”Kuljukan” verran ja ”Tippurikvartetti”-levy ”Missä on Marko?”-biisin verran. Hämäävää tietysti tässä kronologisessa läpikäynnissä oli se, että osa levyjen materiaalista kuuluu myös nykykokoonpanon repertuaariin, kuten esimerkiksi myöhemmin kuultu ”Huipulla tuulee”.

Seuraavaksi Jakke siirtyi kitaraan ja tilalle astui basisti Hantta, jolloin päästiin ”Siittiöt sotapolulla”-levyllä aloittaneeseen kokoonpanoon. Yleisön suosikkeja huudosta päätellen olivat ”kuka muistaa 90-luvun”-spiikillä esitelty ”E.V.V.K.”-klassikko, omaelämäkerrallinen ”Laiskat & pulskeat” sekä vaikeuksien kautta voittoon kulkenut ”Pala Rauhaa”.

Illan saavuttaessa nykykokoonpanon oli oma kunto ja ääni kiljuttu jo lähes ruvelle. Basisti Severin astuessa remmiin Hantta tempaisi vielä laulaen ”Viulisti”-biisin ja myös yhtyeessä vanhaan aikaan vaikuttanut suuri suosikkini Metu ärjäisi ”Ylpee kuu, Liian monta kertaa”– sekä ”Vanha holvikirkko”-rallit. Nyt herran ei tarvinnut enää lähteä juhlien jälkeen rantahotelliin ja suurena toiveena olisi, että maestro saisi vaikka oman Metuja-yhtyeen pyörimään täydellä teholla.

 

Nykyisellä kokoonpanolla Klamydia on niin tehokas ja energinen livepumppu, että ei ainakaan heti tule toista mieleen, joka saisi pidetty meiningin samoissa kierroslukemissa. Itselleni toimii sekä bändin vakavammat että iloluonteisemmat kappaleet. Tässä esittäisinkin toiveena, että joskus saisin livenä kuulla aivan mahtavan ”Voittajan maljan”. Erikseen haluaisin nostaa esiin myös Jakken kitaroinnin, joka monipuolisuudessaan ja mielikuvituksellisuudessaan on maan aliarvostettua kermaa. Tärkeintä tietenkin, että bändi toimii tehokkaana yksikkönä kokonaisuudessaan. Melkoisen tehokkaaksi kuorolauluksi homma meni yleisönkin puolelta. Sen varmistivat muun muassa kappaleet ”Pohjanmaalla”, ”Kaunehin oot”, ”Minäminäminä” ja bändin 2000-luvun hitteihin lukeutuva ”Pienen pojan elämää”, jonka aikana koko Kaapelitehdas eli joka promillellaan mukana. Lopuksi koko heimo kertyi lavalle juhlimaan ja vetämään aikanaan singlenä platinaa myyneen ”Perseeseen”-biisin sekä varmasti yhtyeen huudetuimpiin ja toivotuimpiin kuuluneen ”Kemppainen”-klassikon, jonka kertosäkeen jokainen mylvi mukana.

Illasta ei ole oikeastaan mitään negatiivista sanottavaa. Yleisöä oli paljon aina maan rajojen ulkopuolelta asti, bändi kovassa vedossa ja oli mukava nähdä koko remmi paikalla. Jopa Kaapelitehdas tuntui toimivalta ratkaisulta. Klamydia on itse tuumannut kriitikoiden kiusaksi olevansa vitun perseestä. Se on hieno asenne ja bändi tulee aina varmasti aiheuttamaan ristiriitaisia tunteita. Sellaisia bändejä ehdottomasti tarvitaan ja suosittelen kaikkia menemään tsekkaamaan bändin huikeita keikkoja, sillä Stadissa bändistä ei heikkoja lenkkejä löytynyt.

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Sami Eräluoto