Lienee syytä heti aluksi varoittaa lukijoita, että tämä arvostelu on kaukana minkäänlaisen objektiivisuuden ihanteesta. Jotkin levyt vain pääsevät liian lähelle ihmistä aikanaan, ja usein varsinkin nuoruusvuosien suosikkiyhtyeitä on vaikea katsoa muista vinkkeleistä kuin nostalgialasien läpi. Toivotaan silti, että kyseessä ovat musiikin aikanaan tuomat ansiot eivätkä vain omat mahdollisesti värittyneet kokemukset ja tulkinnat. Vaikka kukas nyt musiikkia sen kokemuksesta erottelee, jos tällainen erottelu on edes teoriassa mahdollista.

Joka tapauksessa hiljattain lopettanut Agalloch on yksi suosikkiyhtyeistäni ellei jopa suosikkini, ja nyt kymmenen vuotta täyttävä ”Ashes Against the Grain” oli yhtyeen ensimmäinen albumi, johon rakastuin. Levy sekoittaa Agallochin tyylille ominaisesti keskitempoista blackmetallista veivausta Empyriumia muistuttaviin neofolkmaisiin akustisiin osioihin ja post-rockilta kuulostaviin maisemamaalailuihin. Ripaus doomia on myös laitettu mukaan soppaan, ja alavireinen jonkinlaista katharsista lähentyvä esteettisen melankolinen tunnelma on läsnä yhtyeen levyillä. Luontomystiikkaa korostavat luonnosta ja pakanuudesta kertovat sanoitukset, mutta myös vahva suru ja viha ovat sävellyksissä sekä sanoituksissa vahvasti läsnä. Luonnon ylevyys välittyy drudkhimaisesti hitaasti ja parhaimmillaan monta minuuttia veivaavista riffeistä, joiden varaan yhtye laskee musiikkinsa.

Agalloch on tuotannossaan yksi niitä yhtyeitä, jotka kuulostavat aina vain ja ainoastaan itseltään mutta jonka tuotannossa on selkeä muutoksen kaari. Musiikki on myös hyvin maisemallista. Vuonna 1999 julkaistu debyytti ”Pale Folklore” on äänimaailmaltaan kuin harhailua läpi talvisten vuonojen ja metsien. Bändin jonkinmoinen nokkamies John Haughm muistaakseni sanoi jossain haastattelussakin, että halusi debyytin kuulostavan siltä, kuin talvisessa luonnossa rämpivä eksynyt ihminen löytäisi lämpimän mökin pelastuksekseen. ”Pale Folkloressa” black metalin kylmyys sekä neofolkin lämpö paiskaavatkin vaivatta kättä ja levy on Haughmin kuvauksen mukainen.

Seuraava levyllä ”The Mantle” pumppu sai jo suurempaa suosiota. Tämä levy edustaa itselleni jykevän ja todella korkeapuisen talvisen suunnattoman metsän keskellä kävelyä tuntien sekä sen ylevyyden että oman maanläheisen rauhan. Yhtyeen kolmas levy ”Ashes Against the Grain” taas astuu keskelle kirkkainta talvipäivän poskia polttelevaa kirpakkaa kylmyyttä ja ottaa askeleen toivottomampaan suuntaan. Levyn äänimaailma on kliinisempi aikaisempiin julkaisuihin nähden – kuin kirkkaan valkoinen rauhallinen talvipäivä. Mutta kuten levykin päättyy lopulta kaiken nielevien liekkien ääneen, kääntyy tämäkin talvipäivä kohti iltaansa. ”Ashes Against the Grain” on mielikuvissani aina levy tästä kääntymisestä. Tätä seurannut ”Marrow of the Spirit” onkin Agallochia synkeimmillään sydänyöllä hyytävän kylmän järven rannalla.

Mutta palataan ”Ashesiin”. Kuten todettu, äänimaailma on erittäin kirkas ja kevyempi kuin aikaisemmin. Levyn luonteeseen tottuneena on tosin enää vaikea kuvitella sitä toisenlaisena, ja se luo tietynlaisen puhtaan lumen tunnelman biiseihin. John Haughm ärisee puolikuiskaavan kuuloisesti, ikään kuin kunnioittaen vanhoja jumalia. Levy alkaakin hitaasti hyvin hidastempoisella biisillä ”Limbs”, joka itse asiassa oli itselleni aikaisemmin pitkän aikaa niitä vähemmän tärkeitä biisejä levyllä. Bändi veivaa hitaasti ylevää tunnelmanluomistaan ja meinaa hitaassa riffittelyssään hukkua omaan hitauteensa. Silti alun verkkaisuus tulee nähdäkseni ymmärtää sitä seuraavan nostatuksen jälkeen, jossa rytmiosasto hienosti tukee äärimmäisen yksinkertaista mutta iskevää nostatusta. Tämän jälkeen Haughm avaa kurkkunsa ja aggressiivisempi riffi lähtee soutamaan kappaletta eteenpäin. ”Limbs” lopettaa kymmenminuuttisen kestonsa monta minuuttia veivaavaan melankolian täyttämään riffiin, joka hidastempoisesti murskaa kaiken alleen kuin suru, joka ei lopu.

Jos kymmenminuuttisia biisejä tekevän bändin levyllä on hittibiisiä, on levyn toinen biisi ”Falling Snow” sellainen. Se rullaa vaivattomasti koiravaljastetun lumikelkan lailla ja on kummallisesti pääriffiltään sekä aavistuksen surumielinen että myös leikkisä. Biisi rullaa hyvin vaivattomasti osiosta toiseen. Haughm esittelee kappaleessa myös ensimmäistä kertaa puhtaita vokaalejaan. Miehellä ei ole laulajan ääntä, mutta omalla tavallaan muuten aavistuksen kiusalliset vokaalit sopivat yhtyeen kotikutoiseen tunnelmaan. Kyseessä on yksi levyn iskevimmistä biiseistä ja melkoinen korvamato muun levyn vaikeuteen verrattuna.

Levyä kuunnellessa ei voi olla ihmettelemättä sitä, miten teknisesti yksinkertaista musiikkia yhtye tekee, mutta myös sitä, miten paljon pumppu kykenee  näillä välineillä saavuttamaan. Riffit ovat jokaisen amatöörikitaristin opeteltavissa, eivätkä rummutkaan kikkaile juuri lainkaan. Myöskään muutaman sähkö- ja akustisen kitaran, basson ja rumpujen ohella muita instrumentteja ei oikeastaan kuulla ajoittaista kosketinmelodiaa lukuunottamatta. Silti Agalloch kykenee jotenkin luomaan todella rikkaan äänimaiseman näin vähästä. Levy lepääkin vahvasti riffiensä varassa, mutta ne kantavat. Myös Haughmin vokalisaatio on lausunnaltaan selvää, ja luontoon liittyvät sanoitukset ovat mukana luomassa ainutlaatuista tunnelmaa.

Välisoiton jälkeen seuraava kappale ”Fire Above, Ice Below” avataan hitaasti akustisen kitarakomppauksen säestämänä. Ajoittain päällekkäin soivat jopa kolme-neljä kitaraa muodostaen harmonisen ja rauhallisen kokonaisuuden. Haughm lauleskelee ja kuiskailee painoarvoisesti kuin viimeisiä sanojaan ennen uppoamistaan ikuiseen unohdukseen. Kappale tuo mieleen ylevät vuoret ja niiden pakanallisen iättömyyden. Yksi levyn upeimpia hetkiä koetaan myös erään teräveitsen lailla viltävän melodian muodossa, jota toistetaan hypnoottisesti sähkökitaroiden iskiessä sisään. Melodian korkein nuotti nostaa arvostelijan selkäkarvat pystyyn näin kymmenen vuoden jälkeenkin. Jos minun pitäisi valita musiikkia, joka on artikuloinut jotain emootioistani tarkemmin kuin minä ikinä pystyisin ja antanut niille muodon, niitä hetkiä olisivat tällaiset hetket Agallochilta.

Tätä seuraa videobiisiksikin päätynyt ”Not Unlike the Waves”, joka on jäänyt itselleni levyn varsinaisista biiseistä kaikista etäisimmäksi. Levy sisältää kyllä Haughmin komean huudahduksen ja muistuttaakin pääriffiltään aaltoja vain toistuen ja toistuen ja toistuen yhä uudestaan. Silti tämä riffi ei kanna minulle yhtä paljon kuin muiden biisien riffit. Tämä kappale näyttäytyy itselleni rauhallisempana luonnon katseluna sekä taivaan ihailuna, mutta ei tarjoa samaa tunteen raastavinta kärkeä kuin muut levyn biisit.

”Our Fortress is Burning…I” on käytännössä pitkä interludi levyn kruununjalokivibiisille ”Our Fortress is Burning…II – Bloodbirds”. Vaatii paljon rohkeutta laittaa rauhallisen ”Unlike the Wavesin” perään vielä rauhallisempi viisiminuuttinen interludi; sellaisena biisi ajaa asiansa, joskaan ei juurikaan enempää. Mutta tästä päästään suosikkibiisiini eli ”Bloodbirdsiin”. Biisi kuulostaa alussa linnuilta, jotka kertovat surullista ja veristä tarinaansa. Kitaran bendaukset kuulostavat hieman epätoivoisten pakenevien huudoilta. Tremolo iskee biisiin lisää painetta ja kellot soivat taustalla. Biisin ja levyn kliimaksi ovat lopun huutovokaalit, joissa Haughm huutaa epätoivoisesti rikkoen äänensä vain alleviivatakseen biisissä laulettavan linnoituksen raunioiden tuhon lopullisuutta. Viimeinen biisi on lähinnä silkkaa noisea ja kuin palavan linnoituksen kaaoksen ääntä. Ihmisten saavutukset pyyhkiytyvät pois; jokainen vallan symboli tuhoutuu, kunnia haalenee ja vilja palaa. Lumi pyyhkäisee sen alleen, ja jäljelle jää vain koskematon valkoinen vaippa. Kaikki vaipuu unohduksiin, mutta luonto pysyy iättömässä ja järkähtämättömässä ylevyydessään. Kyseessä on syvästi eksistentialistinen teos.

En ole juurikaan luontoihminen, mutta Agalloch on äänimaailmallaan vanginnut luonnon ylevyyden ja ihmisessä sitä kohtaan heräävän kunnioituksen levylle tietynlaisen elämän kiertokulun lohduttomuuden sekä iäisyyden tavoittelun kanssa. Yhtye on ottanut myös suuren riskin täyttäen levynsä lähinnä hidas- ja keskitempoisella musiikilla suvantoambientein ryyditettynä. Levyä ei ole helppo purkaa, ja se ottaa aikansa avautua näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta. ”Ashes Against the Grain” on avauduttuaan kuitenkin yksi vuosikymmenen 2000 kovimpia levytyksiä, vaikka omissa kirjoissani sitä seurannut saman yhtyeen ”Marrow of the Spirit” vetääkin aavistuksen verran pidemmän korren. Agalloch näyttää ihmisenä olemisen ahdistuksen, mutta myös kaipuun ja kauneuden peilaamalla ihmistä luonnon ylevyyteen ja ajattomuuteen. Kaikki varjomme ovat vain tuhkaa viljaa vasten, kuten levyn viimeiset sanat toteavat.

9½/10

1. Limbs
2. Falling Snow
3. This White Mountain on Which You Will Die
4. Fire Above, Ice Below
5. Not Unlike the Waves
6. Our Fortress Is Burning… I
7. Our Fortress Is Burning… II – Bloodbirds
8. Our Fortress Is Burning… III – The Grain