Klassikko ajan hengessä – Tarotin ”To Live Forever” kolmekymmentä vuotta

Kohti 90-lukua tultaessa Tarot oli takonut kaksi kokopitkää, jotka ovat suomalaisen hevirockin aatelia, tarkasteli niitä sitten miltä kantilta tahansa. Tuo aatelisuus ei olisi tokikaan rajoittunut pelkästään Suomen rajoihin, sillä ilman minkäänlaisia sinivalkoisia lasejakaan oli täysin havaittavissa, että yhtyeen taidot ja taiteellinen sisältö löivät kirkkaasti laudalta monet aikalaisensa ulkomaalaiset kumppaninsa.

Kakkosalbumin ”Follow Me Into Madness” jälkeen yhtyeen tielle alkoi kuitenkin ilmestyä kuoppia ja solisti Marco Hietalan mukaan keikat alkoivat olla enemmän syy häipyä huitsin nevadaan vetämään kännit ja treenitkin alkoivat käydä yhä harvinaisemmiksi. Kitaristi Mako H:n ollessa vastuussa kirjanpidon toimivuudesta yhtye ajautui syvään taloudelliseen lamaan, sillä kirjanpito ei vastannut sen päivän standardeja. Kyseisen kitaristin otettua hatkat tilalle ei otettukaan toista kitaristia, vaan kosketinsoittaja Janne Tolsa. Yhtye esiintyi Levyraadissa jo ”I Don’t Care Anymore” – kappaleella koskettimien kanssa, vaikka bändi tovin esiintyikin triona. Näin ollen yhtyeen roudarien vastustuksesta huolimatta koskettimiin vakinaistettiin Tolsa, joka oli jo tovin yhtyeen seurassa hengaillut ja siten tuttu mies. Yhtyeen edellinen levytyssopimus loppui eikä keikkamyyntikään osunut nappiin, joten yhtye jäi monella tapaa tietynlaiseen tyhjiöön. Neuvostoliittoon suuntautuneen keikkareissun jälkeen yhtyeen oli satunnaisen keikkailun sekä motivaation vähenemisen myötä katsottava soittamisen rinnalle muita hommia, mutta kirvestä ei oltu suinkaan lyöty kiveen. 

Bändi lähipiirissä oli henkilö, joka merillä ollessaan oli onnistunut laittamaan rahaa jemmaan ja kuultuaan yhtyeen demoja hän innostui, että kyllä se uusi levy pitäisi saada tehtyä. Hänen taloudellisen tuen avulla yhtye alkoi äänittämään vuonna 1992 levyä Kuopiossa Studio Soundilla, jossa Marco oli myös töissä. Näin saatiin mukava kaikkia hyödyttävä yhtälö, jossa bändi saisi levyn ja mahdollisuuden kaupata sitä tuleville mahdollisille yhteistyökumppaneille. Five Fifteenin Mikä Järvinen osasi vinkata yhtyeelle sopivan firman ja näin syntyi diili Mika Myyryläisen Bluelight Recordsin kanssa.

Albumin avaa lähes nimibiisi ”Do You Wanna Live Forever”. Marco Hietalan bassossa on aina ollut potkua eikä sitä ole piiloteltu taustalle, mutta nyt tuntuu, että siinä on aimo annos lisää munaa ja se kuuluu sekä tuntuu. Rivakan biisin soundimaailma kuulostaa välittömästi hyvin ajan hengen mukaiselta ja soundit eivät kärsi lainkaan toisen kitaran puutteesta vaan päinvastoin. Janne Tolsan soittamat koskettimet luovat vahvaa kokonaisuutta tiukan kitarariffittelyn kanssa eikä kiippareiden rooli ole pelkästään luoda äänimattoa taustalle, vaan niillä on tärkeä rooli omana instrumenttinaan. Nimikappaleen väliosassa ne luovat hienoa kaukaista sekä scifimäistä tunnelmaa kappaleen sisältäessä huikeita progemaisia osuuksia. Kertosäkeessä on voimaa sekä tarttuvuutta ja Marcon voimakas laulu on yksi äärimmäisen tärkeä instrumentti ja elementti kokonaisuudessa. Tekstissä oleva lause ”My soul just can’t be bought” oli yksi nuoruuteni ehdottomuuden tunnuslauseita. 

Levy jakautuu oikeastaan pääosin kahdenlaisiin biiseihin; nopeisiin iskuihin ja hitaampiin sekä raskaampiin biiseihin kokonaisuuden ollessa eheä ja rikkoutumaton.

Ensin mainittuja edustavat ”Sunken Graves”, ”In My Blood” ja ”Shame”. Ensin mainittu on varsinainen musiikillinen ilotulitus ja ehdottomasti rumpali Pecu Cinnarin johtama show. ”In My Blood” on biisi, joka kasvaa koko ajan. Laulu lähtee kuiskaavasta puheesta kohti voimalla esitettyä kertosäettä. Erityisen huomion antaisin biisin hienolle soololle ja siihen johtavalle sillalle. ”Shame” on kuin ”Sunken Gravesin” veli ja biisin nimi jää kyllä takomaan päähän. Varsin miellyttävää on koskettimien varsinkin lopussa oleva Hammondmainen soundi, vaikka biisi ei muuten ihan levyn kärkikahinoihin ylläkään.

Nopeiden iskujen ja hitaampien biisin välimaastoon jää ”Do You Wanna Live Forever” – biisin lisäksi ”My Enslaver”. Biisi on vahvuudestaan huolimatta itselleni voimakkaita tunteita aiheuttava erobiisi ja väliosassa Marcon laulu henkii omaan korvaani sellaista epätoivoa, että sitä on vaikea feikata. Kappaleen aikana tätä vahvistaa vielä kylmän teräksen lailla viiltävät koskettimet. Kertosäe kertoo kaikessa tarttuvuudessaan, että kuinka hankalaa ihmisten välinen oleminen välillä on. 

Näiden kappaleiden vanavedessä tulevat ”The Colour Of Your Blood”, ”Live Hard Die Hard” ja “Born Into The Flame”. Ensin mainitussa kiipparit luovat jälleen vahvaa tunnelmaa ja säkeistöjen aikana basso antaa tuntuvaa potkua. ”Live Hard Die Hard” biisi alkaa hyvin visuaalisella ja elokuvamaisella kosketinkuviolla, jonka jälkeen Zachary Hietalan kitarariffi tykittää tarttuvan kuvion heti perään. Biisi sisältää (jälleen) tarttuvan kertosäkeen lisäksi upean hitaamman väliosan ja täytyy myöntää, että olen aikanaan lainannut rakkauskirjeessäni lauseita ”You gotta wake up,/I’ve given you the sign/I’ve shown you the way/just take my hand”. Kiitos Marco hienoista sanoista, mutta valitettavasti kädestäni ei tuolla kertaa otettu kiinni. ”Born Into The Flame” on jollain jännällä tavalla hyvin suuren ja kansainvälisen jättihitin kuuloinen ja esimerkiksi kohdan, jossa lauletaan ”This is the time, this is the place” voisi hyvin kuvitella kuulevansa radiosta keskellä kirkasta päivää. Biisissä on hyvä riffi ja säkeistöt kulkevat varmasti kuin luotijuna kovassa vauhdissa. Soolossa on itselleni sellaista maailmaa syleilevää suurta meininkiä. 

Raskaimmat kappaleet ovat kyllä sielua puhdistavia kokemuksia, sillä ”The Invisible Hand”, ”The Chosen”, ”Tears Of Steel” ja ”Iron Stars” ottavat sellaiseen otteeseen, että ne murskaavat, halusi tai ei. Minä yritin ensin taistella vastaan, mutta koin sen mahdottomaksi. Bändi saa ladattua biiseihin huikean määrän tunnelmaa, jossa yhtye soi ehjänä yksikkönä antamatta tippaakaan armoa. Näissäkin kertosäkeet ovat varmasti päähän jääviä, vaikka eivät mitään sing along – juttuja olekaan. ”The Chosen” – biisissä Zacharyn kielten venytykset ja Marcon hitaasti, mutta voimakkaasti lausutut sanat sitovat omaan verkkoonsa kiinni. ”Tears Of Steel” iskee kasvoille voimakkaalla bassolla, hienolla soololla ja painostavalla tunnelmalla. ”Iron Stars” on itselleni kaikessa mahtipontisuudessaan yksi koko levyn avainbiiseistä. Raskaat riffit soivat rauhallisesti, mutta kaiken tieltään tuhoten ja kitaranvingutukset ovat biisissä aivan oma lukunsa. Kertosäe on silkkaa rautaa ja Marcon laulu tuo kylmät väreet kerta toisensa jälkeen.

Levyn päättävä ”Guardian Angel” on itselleni äärimmäisen tärkeä biisi sen ollessa olennainen soundtrack ensimmäisissä oikeissa sydänsuruissa. Kappale alkaa unilaulun tyylisellä melodialla, jonka jälkeen mahtipontisuus iskee kasvoille. Kappale on klassinen balladi olematta tippaakaan siirappinen ja säkeistö “Should I open all the old wounds/ risk the peace of my mind?/There’s nothing else to be learned except the truth/love must be blind” säväytti aikanaan lujasti ja iskee kyllä edelleen. Biisin soolon keskellä oleva musiikillinen myrsky ikään kuin kuvaa sitä tunteiden aallokkoa missä täällä pitää ihmisen elämänsä seilata.

Levylle mahtuu vielä Black Sabbath – cover ”Children Of The Grave”, joka on coverina erittäin onnistunut kunnianosoitus yhtyeen vaikuttajille, mutta itse olisin sen muutenkin ravistavalta kokonaisuudelta jättänyt vaikka singlen b – puoleksi. Levy täytti muutenkin sille täytetyn aikarajan kokonaisuudessaan ja muistan jossain haastattelussa olleen puhetta, että tietokoneella oli jouduttu leikkaamaan biisien välit pois, että kaikki materiaali sopi levylle.

Itse olen yleensä nopeampien biisien ystävä, mutta ”To Live Forever” -levyllä hallitseviksi ja voimakkaimmiksi kappaleiksi nousevat hitaammalla tempolla etenevät lanaukset. Levyn ollessa ensimmäinen, jonka materiaalia on kirjoitettu koskettimia silmällä pitäen, niin progressiivisten sävyjen myötä levyllä on kuultavissa Tarotin kehitys. Biisit ovat ison kokonaisuuden lisäksi täynnä pieniä jippoja ja juttuja. Marco Hietalan kielikuvilla pelaavat ja kliseitä välttävät tekstit sekä englannin ääntämys ovat niin vahvoja, että ei tässä maassa montaa samalla tasolla olevaa ollut ennen häntä. Kertosäkeet ovat vahvoja sekä kantavia ja onkin jännää, että kuinka pelkästään biisien nimiä lukiessa jokaisesta biisistä soi jotain päässä. Tämä kaikki siitä huolimatta, että ne eivät olekaan nopeasti loppuun palavia ja mukana laulettavia.

Albumi lisäsi yhtyeen keikkailua kotimaassa ja myös Japanissa innostuttiin bändin meiningistä aina siihen asti, että Hietalan veljekset vierailivat maassa promoreissulla. Yhdysvalloissa löytyi myös innostunut manageri, mutta valitettavasti yhtyeellä tai sen lähipiirillä ei ollut vielä kokemusta hyödyntämään noita kontakteja. Yhtyeen materiaalista se ei todellakaan ollut kiinni, sillä levy pystyy kilpailemaan millä tasolla tahansa ja kenen kanssa tahansa.

Levy on niin vahva osa itseäni ja kasvutarinaani, että neljäntoista kappaleen monipuolinen ja näkemyksellinen kokonaisuus elää ikuisesti sydämessä mukana. Kannessaan ristiinnaulitulla sinisellä alienilla varustettu levy on tarttuvuudestaan huolimatta haastava sekä kantava paketti ja varmasti osittain siksi se on kestänyt aikaa täydellisen hyvin.