Klassikko: At the Gates – Slaughter of the Soul (1995)

Jos minulta kysyttäisiin sitä parasta ja täydellisintä melodeath-levyä, en kauaa joutuisi miettimään. 1990-lukua katsellessa naapurimaalaisemme julkaisivat upeita ja tarttuvia levyjä. Muita sen ajan julkaisuja väheksymättä väitän kuitenkin juuri 20 vuotta täyttäneen ”Slaughter of the Soul”-levyn edustavan melodista death metalia parhaimmillaan.

At the Gates aloitti uransa vuonna 1990 ja julkaisi kolme jo itsessään varsin toimivaa täyspitkää ennen vuonna 1995 julkaistua ”Slaughter of the Soulia”. Levyllä bändi siirtyi poispäin aiemmilla levyillä näkyvästä kokeilevaisuudesta ja kohti raaempaa ja tiiviimpää ulosantia. Muutosta näkyi jo ”Terminal Spirit Disease”-levyllä (1994), mutta vasta ”Slaughter of the Soul” osui suoraan nappiin. Björlerin veljekset (Anders, kitara sekä Jonas, basso) sävelsivät levyn suurimmaksi osaksi toistensa kesken muutamaa kappaletta lukuun ottamatta ja sanoisin tämän toimivan levyn eduksi suuresti, sillä se antaa levylle varsin yhtenäisen tunnelman vailla suurempia heilahduksia. Sillä jos jotain kyseiset veljekset osaavat tehdä, se on säveltää.

Vaikka levy varsin tiivis onkin, löytyy siitä monenlaista. On nopeampaa paahtoa (”Blinded by Fear”) ja on groovaavampaakin menoa (“Suicide Nation”). Levy on soitannollisesti muutenkin hyvin erilainen verrattuna moneen death metal-levyyn riffien painottuessa melodiaan ja harmoniaan äärimmäisen brutaaliuden ja vauhdin sijaan. Mielestäni tässä piilee yksi syistä, miksi 90-luvun liikettä pidetään nykyään niin suuressa arvossa; he tekivät jotain erilaista. Ennen näitä levytyksiä harva alan bändi kokeili yhdistellä soundiaan muihin elementteihin. Levy on ikääntynyt hyvin, ja tuntuu edelleen monipuoliselta ja tuoreelta tänäkin päivänä.

Olin jo lähes unohtanut, kuinka tiivis levy onkaan. Levy kestää juuri sen yli puolisen tuntia (34 minuuttia jos tarkkoja ollaan), eikä yksikään kappale ole pituudeltaan neljää minuuttia. Jos levyltä otettaisiin pois instrumentaalivälisoitto ”Into the Dead Sky” sekä myös instrumentaalisesti soiva loppusoitto ”The Flames of the End”, putoaisi se jo melko reilusti sen alle. Ei kuitenkaan sillä, että kappaleiden lyhytmittaisuus olisi mikään ongelma, vaan kenties jopa päinvastoin. Kappaleet ovat pituudeltaan juuri mahdollisimman toimivia, sillä ne sisältävät kaiken olennaisen: ei ylenpalttista kikkailua eikä mittavia väliosia. Rakenteeltaan kappaleet ovat hyvinkin perinteistä ”intro-säkeistö-kertosäe”-luokkaa.

Levyn äänimaailma on mielestäni yksi levyn suurimpia tarttumakohtia tiukan ja tarttuvan sävellystyön lisäksi. Heti levyn alusta lähtien äänimaailma on synkkä ja kolkko, lähes industriaalinen. Katsoessa ”Blinded by Fear”-kappaleeseen kuvattua (äärimmäisen 90-lukumaista) musiikkivideota itselleni ainakin tulee mieleen ”Hellraiser”-elokuvasarja, tiedä sitten miksi näin on. Äänimaailma pysyy toimivasti läsnä läpi levyn, eikä päästä irti ja vasta kaiken loputtua voit hengittää syvään ja ottaa taukoa. Levy on ahdistava ja synkkä, mutta samalla viettelevä, leikkisä ja tulinen. Tämä on yksi syistä, joka saa minut janoamaan lisää ja pistämään levyn pyörimään uudelleen ja uudelleen. Kaikessa levyn tiiviissä ja riisutussa ulosannissa on kuitenkin monipuolisuutta melodioiden muodossa, eikä tylsistytä jatkuvalla ja turruttavalla tremolorämpytyksellä tai blastbeateillä, joita levyltä ei taas löydy yhtään.

Soitannollisesti levy ei ole monimutkaisimmasta päästä, mutta senkin voi kääntää levyn eduksi. Minuutin pituisista kitarasooloista ja kikkailevista tahtilajimuutoksista riisuttu soitanto jättää tilaa itse musiikille ja kokonaiskuvalle. Riffit ovat yksinkertaisia ja melodisia, eivätkä kertaakaan mene liiallisuuksiin. Mainitsemisen arvoiseksi koen levyn ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvan ”Suicide Nation”-kappaleen. Jos kitarat viritettäisiin puoli oktaavia ylöspäin, kuulostaisi kappaleen alku melkein stoner rock-riffiltä! Kappaleen soolokin on yksinkertaisuudessaan tarttuva, eikä mene liialliseksi tilutteluksi, vaan korostaa jo itsessään vahvaa kappaletta. Less is more. Erityismaininnan arvoista on myös laulaja Tomas Lindbergin vihaa ja nihilismiä täynnä oleva lyyrinen ulosanti.

Mutta miksi sanoisin tämän levyn edustavan melodista death metalia parhaimmillaan? Levy on yksinkertaisesti äärimmäisen tiukka ja tiivis paketti, jonka sisältä löytyy tarttuvaa melodisuutta ja vauhtia pursuavaa musiikkia. Se sisältää oikean suhteen melodiaa ja kuolonkorinaa. Usein musiikkia kuunnellessa koen itse musiikin jäävän teknistelyn ja taidonnäyttelyn jalkoihin, mutta tästä levystä en sitä ongelmaa löydä. Se puhkuu musiikin soittamisen ja tunteiden purkamisen intoa. Se on hyvin vihainen mielenosoitus ihmiskuntaa kohtaan. Kaiken tämän keskellä on yksinkertainen asia: se on aivan helvetin kova levy.

Kirjoittanut: Thomas Frankton