Klassikkoarviossa Annihilatorin 30-vuotias debyyttialbumi ”Alice In Hell” – ”Teknisen kanukki-thrashin titaaninen tuleminen”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 17.4.2019

Teknisen thrash metalin vankkumattomimpiin klassikoihin kuuluva Annihilator aloitti toimintansa Kanadan Ottawassa, Ontariossa vuonna 1984. Yhtye on alusta alkaen ollut 1980-luvulla lapsineroksikin luonnehditun, virtuoosimaisen metallikitaristi Jeff Watersin (s. 1966) musiikillinen lapsi ja hyvin pitkälti häneen itseensä henkilöityvä yhtye. Waters perusti Annihilatorin yhtyeen alkuperäisen vokalistin John Batesin (mm. Noirchestra) kanssa, ja sen ensimmäiset kappaleet olivatkin kyseisen perustajajäsenkaksikon yhteistä käsialaa. Yhtyeen ensimmäinen demo, vuonna 1986 äänitetty ”Phantasmagoria” oli sekoitus nopeaa ja siloittelematonta mutta soitannollisesti huomattavan kurinalaista thrash-paiskontaa yhdistettynä alkukantaiseen proto-death metaliin. ”Phantasmagorialla” Waters itse hoiti käytännössä, Paul Malekin rumpalointia lukuun ottamatta, äänitteen kaikki muut instrumentit, vokaaliosuudet, äänitykset ja tuotannon.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Waters valitsi tulkintatyylikseen vanhan liiton örinälaulun, koska hän koki puhtaan heavy-laulannan suhteen taitojensa olevan vielä aivan liian heikot. Jo ”Phantasmagoria”-demolla yhtye hahmotteli alkukantaisen version tulevan ”Alice In Hell” -debyyttipitkäsoittonsa nimikkobiisistä ”Alison Hell”. Kappale kertoo tositarinan kanadalaisesta pikkutytöstä, jonka mörköjen näkemisen pelkotilat alkoivat saada aste asteelta vakavampia ja vainoharhaisempia piirteitä, ja jotka edetessään syöksivät lapsen yhä syvemmälle mielenterveyden järkyttyä skitsofrenian syövereihin ilman, että hänen vanhempansa kykenivät auttamaan häntä. Muut kappaleet demolla olivat myöhemmin Annihilatorin toisella ”Never, Neverland” -pitkäsoitolla studioversiona julkaistu nimikkobiisi, ”Alice In Hell”ille uudelleen äänitetty ”Ligeia” ja demon ainoa kappale, joka ei ole päätynyt koskaan millekään studiolevylle, ”Gallery”. Kansainvälisesti ”Phantasmagoria”-demo julkaistiin virallisesti osana vuoden 1994 Annihilator-kokoelmaa ”Back Of Tricks”. Yhtyeen toinen demo ”Welcome To Your Death” loppuvuodelta 1986 esittelikin sitten entistä enemmän tulevan Annihilator-debyyttialbumin materiaalia.

”Alice In Hell” oli monessa mielessä progressiivisen thrash metalin perinteiseen heavy metaliin nerokkaasti naittanut ja uusia väyliä eri koulukuntien hard rock- ja metalliyhtyeille avannut teos, jonka kappalemateriaalia Waters oli kypsytellyt muutamia vuosia kotioloissaan ennen albumin julkaisua. Samalla se on kiistatta eräs kautta aikain vahvimmista thrash metal -genren debyyttialbumeista. Ilmestymisajankohtansa huomioon ottaen ”Alice In Hell” on huolitellusti tuotettu ja kuulostaa edelleen täyteläiseltä, yllätykselliseltä ja tuoreelta. Vaikka sen soundimaisema onkin moniin aikalaisiinsa nähden verrattaen kliininen, ei se silti ole kylmän steriili, heikko tai muovinen. Albumin nimikkobiisin musiikkivideon kuvamaailmaan liittyvä kansitaide on myös tunnustettava sarallaan ehdottomaksi klassikoksi, joka luo hyytävää tunnelmaa psykologisten kauhuelokuvien tematiikallaan. Yöpukuun pukeutunut ja kynttilää pitelevä Alison on lähtenyt keskellä yötä alakertaan etsimään päänsä sisäisiä mörköjä. Hän seisoo perheensä omakotitalon portaikossa keskellä pahaenteisesti pitkin portaita makaavia, hymyileviä räsynukkejaan, pidellen yhtä nukeista kainalossaan, tietämättä alakerran käytävällä vaanivasta todellisesta möröstä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”Alice In Hell” äänitettiin loppuvuodesta 1988, ja sen kaikista kielisoittimista ja tuotannosta vastasi tuttuun tapaansa Waters. Muut levyllä esiintyneet muusikot olivat vancouverilaisesta hardcore-punk-bändi D.O.A.:sta tuttu, menneenä vuonna edesmennyt laulaja Randy Rampage ja kanadalainen rumpali Ray Hartmann. Albumi äänitettiin Watersin omassa kotistudiossa Ottawassa. Albumin kreditteihin levy-yhtiön toiveesta merkityt kitaristi Anthony Brian Greenham ja basisti Wayne Darley eivät itse asiassa soittaneet ”AIH”-albumille nuottiakaan; Waters tosin huoli Darleyn mukaan laulamaan taustoja pariin biisiin.

Speed-thrash-klassikko koostuu yhdeksästä kiitettävästä ja vähintäänkin oikein vetovoimaisesta kappaleesta. Pelin avaava, selkäpiitä hyytävän kaunis klassinen, useilla akustisilla kitaroilla harmonisesti näppäillen soitettu intro ”Crystal Ann” osoittaa heti kättelyssä Watersin nerokkaan näkemyksellisyyden, musikaalisuuden ja ällistyttävän melodiatajun. Yllä klassisen kitaran taitajien vahvalla pieteetillä tekemä cover kappaleesta. Heti perään pahaenteisesti uiva ”Alison Hell” niskat taittavine, tiukasti pikkaavine ja soolo-osassaan upeaan melodisuuteen taipuvine laukkakomppi-thrashayksineen osoittaa Watersin häkellyttävää kykyä luoda albumin sisälle jopa yli-inhimillisen huikeita draaman kaaria ja melodramaattisia kulmia. Speed metalin ydinmehusta ammentava ”W.T.Y.D. (Welcome To Your Death)” ja nimensä mukaisesti mieltä piinaavan upea biisikaksikko ”Schizos Are Never Alone (Parts I & II)” ja albumin vimmaisesti päättävä kaahaus ”Human Insecticide” ovat kappaleina kolmenkymmenen vuodenkin jälkeen ehdotonta ”teurastaja”-eliittiä.

”Alice In Hell” -albumin kokoonpano ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja niin Rampage että Greenham saivat lähteä yhtyeestä pian ”Alice In Hell” -kiertueen jälkeen; syynä etenkin ensinmainitun kohdalla oli liika läträäminen alkoholin kanssa. Pari vuotta debyyttialbuminsa julkaisun jälkeen Annihilator nähtiin ensimmäisen kerran livenä Suomessa. Tämä tapahtui kakkoslevy ”Never, Neverland” -albuminsa kiertueella 4. helmikuuta 1991, jolloin bändi vieraili Helsingin jäähallilla lämmittelemässä juuri ”Painkiller”-albumin julkaissutta Judas Priestiä yhdessä tuolloin ”Cowboys From Hell” -albuminsa julkaisseen Panteran kanssa. Sittemmin seuraavia Annihilatorin Suomen-keikkoja saatiinkin odottaa sitten pitkälle vuosituhannen vaihteen jälkeen. Yhtyeen diggareiden ja fanien onneksi yhtyeen Suomen-vierailut ovat ilahduttavasti tihentyneet viime vuosina. Viimeksi yhtye nähtiin Suomessa Helsingin Circuksessa ja Tampereen Klubilla maaliskuussa 2018 yhdessä Testamentin ja Vaderin kanssa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Vaikka Roadrunner Recordsin 17.4.1989 julkaisema ”Alice In Hell” on kiistaton pikametallin kansainvälinen merkkipaalu, vertailukelpoinen vaikka Big 4 -yhtyeiden albumikokonaisuuksien rinnalla ja vaikka se uhkuu nuoruuden vimmaa ja testosteronia vimmatusti, on se sävellyksellisesti vielä asteittain raakile siitä, mitä Annihilator tuli myöhemmin saamaan musiikillisella urallaan aikaiseksi. Yhtyeen tavaramerkiksi jalostui sittemmin, vuosien varrella sen omaperäinen ja ultra-tiukaksi hitsautunut yhteissoitto ja tunnistettava soundi. Sen soinnissa yhdistyivät Van Halenin tekninen täydellisyys, melodinen, jopa popahtava pehmeys sekä toistaalta Judas Priestin ja AC/DC:n raskas rokkaavuus yhdistettynä Metallican, Megadethin, Exciterin tai Slayerin tyyliseen, kiukkuiseen speed-thrashiin. Loppujen lopuksi Annihilatorista persoonallisen tekee kuitenkin Watersin aivan omaa luokkaansa oleva kitarointi. Sen huippuunsa hiottu laadukkuus, puhtaan kaunis soundi ja toisaalta robottimaisen tarkka riffittely sekä useiden kappaleidensa mausteina toimivat, kieroutuneet sirkusmusiikkiteemat ja toisaalta maailmoja syleilevän komeat melodiakuljettelut upeine harmonioineen.

Megadethin basisti Dave Ellefson paljasti jo vuosia sitten antamassaan haastattelussa, että Megadeth sai hurjasti inspiraatiota tuolloin juuri ilmestyneestä ”Alice In Hell” -albumista, jota Dave Mustainen luotsaama, yhtyeen klassisimmaksi luettu nelikko (Mustaine, Friedman, Ellefsson, Menza) kuunteli pakettiautonsa kasettimankasta, aina kun he olivat matkalla päivittäin studiolle äänittämään myöhemmin niin ikään thrash-klassikoksi rakentuvaa ”Rust In Peace” -albumiaan.

1990-luku toi haasteita Annihilatorille, jossa kokoonpano vaihtui levyltä toiselle Annihilatorin muuttuessa aste asteelta enemmän Watersin sooloprojektiksi ”Refresh The Demon”- ja puhtaimmillaan ”Remains”-albumien aikana. Vuonna 1998 ”Alice In Hell” -albumin kokoonpano Darleyta lukuunottamatta teki lyhyeksi jääneen paluun ja äänitti ristiriitaisia arvioita saaneen, vuonna 1999 julkaistun albumin ”Criteria For A Black Widow”, joka jäi klassisen kokoonpanon viimeiseksi albumiksi Randy Rampagen menehdyttyä yllättäen vuonna 2018. Tuolloin Waters antoi sosiaalisessa mediassa tunnustusta edesmenneelle bänditoverilleen: ”Randy ei välttämättä osannut laulaa kovinkaan hyvin, mutta hänen ylväs olemuksensa, mitään kumartelematon ja itsevarma punk-asenteensa oli jotain, joka vei bändiä eteenpäin ja oli todella ihailtavaa”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Metallimaailman huhumyllyt pyörittivät myös spekulointeja Watersin mahdollisesta liittymisestä Megadethiin vuosituhannen vaihteen tienoilla, jolloin tieto herrojen keskinäisistä sävellyssessiokokeiluista levisi musiikkimedioiden tietoisuuteen. Huhut osoittautuivat kuitenkin nopeasti liioitelluiksi. Lisäksi Mustaine ja Waters olisivat mitä suuremmalla todennäköisyydellä olleet liian vahvoja taiteilijapersoonallisuuksia soittaakseen yhdessä samassa yhtyeessä. Nyt on jo kaksi vuosikymmentä kulunut tuostakin, mutta Annihilator porskuttaa edelleen ja valmistelee parhaillaan kuudettatoista studioalbumiaan. Waters on urallaan osoittanut moneen otteeseen periksiantamattoman visionäärin kykyä luotsata kerta toisensa jälkeen yhtyettään eteenpäin tilanteessa, jolloin siltä puuttuu periaatteessa koko muu miehistö, ja uusi albumi täytyisi saada aikaiseksi. Jeff Waters on myös esimerkki omaehtoisesta metallimuusikosta, bändijohtajasta, jolla on vahvaakin vahvempi visio yhtyeensä taiteesta, jonka lopputuloksesta hän ei ole valmis tinkimään tuumaakaan. Annihilator on myös kautta aikain levynmyynnillisesti menestynein kanadalainen thrash metal -yhtye.

Vuosien varrella Watersin huippuunsa hiotun kitarismin ja Annihilatorin ihailijoiksi ovat ilmoittautuneet niin Triviumin Matt Heafy, Danko Jones kuin Children Of Bodomin Aleksi Laihokin, jotka ovat myös vierailleet  kyseisen esikuvansa albumeilla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy