Klassikkoarviossa Bon Jovin Slippery When Wet – 30 vuotta sitten kaikki oli paremmin
Vuoden 1986 syksyllä olin ehtinyt 13 vuoden ikään. Tuskainen taival yläasteella oli alkanut. Ystäväni (tai vihamieheni, vähän tilanteesta riippuen) oli nauhoittanut minulle kaksi c-kasettia, joista toinen sisälsi Juice Leskinen Grand Slamin ”Yölennon” ja toiselle oli tallennettu Bon Jovin ”Slippery When Wet”. Eivät nuo suinkaan olleet ainoita sinä syksynä hyllyyni haalittuja äänitteitä. Joku toinen koulukaveri oli nauhoittanut antamalleni kasetille Iron Maidenin ”Somewhere In Timen”, jostain muualta olin saanut kuunteluun W.A.S.Pin ”Inside The Electric Circuksen” ja Metallican ”Master Of Puppetsin”. Kesä oli mennyt kivasti Peer Güntin ”Backseatia” ja Queenin ”A Kind Of Magicia” kuunnellessa. Tuohon aikaan levyjä ei käyty ostamassa heti ilmestymispäivänä levykaupasta eikä monta viikkoa etukäteen julkaistuja ennakkoarvioita tainnut juurikaan olla olemassa. Ainakaan Suomessa. Päinvastoin. Oli aika normaalia, että esimerkiksi keväällä 1986 ilmestynyt Ramonesin ”Animal Boy” arvosteltiin vasta samaisena syksynä ilmestyneessä Suosikissa Juho Juntusen toimesta. Eikä tuollaisilla asioilla ollut muutenkaan niin väliä pienessä suomalaisessa maalaispitäjässä. Levyt ilmestyivät, kun ilmestyivät, ja me saimme ne haltuumme ennemmin tai myöhemmin. Yleensä myöhemmin. Julkaisuformaatti ei kiinnostanut. Paljoa ei heilauttanut myöskään se, että artisti ei saanut meidän toiminnastamme penniäkään omaan taskuunsa. Eikä tällaisista asioista muistaakseni revitty mitään suuria uutisotsikoita. Pääasia oli musiikin laatu. Edellä mainituilla tallenteilla se oli ja on edelleen vähintään hyvällä tasolla.
Niin, minä voisin kirjoittaa nostalgisen artikkelin mistä tahansa mainitsemastani levystä. ”Slippery When Wet” valikoituu nostalgisen arvioimisen aiheeksi juuri nyt tietenkin siksi, että pitkäsoitolle tulee mittariin pyöreät 30 vuotta. Yhtä hyvin voisin toki suoltaa tekstiä vaikkapa Acceptin ”Russian Rouletten” pohjalta tai Van Halenin Viisyksviisnollaa kunnioittaen, mikäli nuo levyt juhlisivat merkkipäiväänsä. Sanon näin sen takia, että Bon Jovin kolmas yritys maailman huipulle ei ollut allekirjoittaneelle aikoinaan tai siis ainakaan aluksi mitenkään mullistava kokemus. Sanoitukset, yhtyeen asenne tai habitus eivät tehneet välitöntä vaikutusta omaan kehitykseeni tai muokanneet ajatusmaailmaani siinä hetkessä järisyttävällä tavalla. En kasvanut kieroon Bon Jovin ansiosta. Moni muu yhtye mullisti pienen pojan maailmaa paljon rajummalla otteella. Yhtyeen tuotanto on tainnut vaikuttaa minuun huomaamattomasti ja pidemmällä aikavälillä. Tästä lisää tuonnempana.
Itse asiassa ”Slippery When Wet” saattoi olla jopa lievä pettymys, jos en ihan väärin muista. Kokonaisuus tuntui jotenkin vähemmän sykähdyttävältä kuin edellisenä vuonna ilmestynyt ”7800° Fahrenheit”. jonka muistan omalla kohdallani yhtenä vuoden 1985 mieluisimmista julkaisuista. Märkänä Liukas ei sisältänyt mielestäni yhtäkään ”In And Out Of Loven” tasoista vastustamattomasti rokkaavaa täkyä. Richie Sambora ei paiskannut tiskiin suuria rockriffejä lähellekään samalla intensiteetillä. Oikeastaan juuri tuo Bonkan toinen julkilausuma oli paria notkahdusta lukuunottamatta jotain sellaista, mitä olisin halunnut kuulla lisää. Myöskään ”Runaway”-hittiä eivät kaikki maailman Radio Ysiviisseiskat tai Radio Cityt olleet vielä tuolloin tappaneet jatkuvalla toistolla ja pakkosyötöllä. Tuollaisen Bon Jovin minä halusin. Iskevää hard rockia, jonka tahdissa ilmakitara sai kyytiä ja veri virtasi suonissa kiihkeämmin. Kamala koulun piha ja kaikki muu ahdistava todellisuus unohtuivat hetkeksi.
”Slippery When Wet” vaikutti kokonaisuutena löysältä. ”Let It Rock”, ”Social Disease”, ”Raise Your Hands” – niistä minä diggasin. En halunnut kuulla ”Never Say Goodbyen” tai ”Wanted Dead Or Aliven” kaltaista siirappista tuubaa. ”Bad Name” , ”Prayer” ja varsinkin ”Without Love” olivat liian poppia ja esipuberteetin kanssa taistelleelle ahdistuneelle pikkujätkälle adult oriented rockia, joka taas oli musiikin lajina kirosana, jos halusi olla vakavasti otettava musadiggari. Ei vittu. Tuollaistako se tosiaan oli? No, näin asioita lapsena lokeroitiin ja se oli ihan luonnollista. Mielipiteet olivat vahvoja, kiihkeitäkin. Ehkäpä Dee Sniderin olisi kannattanut olla jo tuolloin huolissaan kaikenlaisesta pirstaloitumisesta tai puritanismista.
Mutta jotainhan yhtyeen täytyi tehdä oikein, koska ”Slippery” on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa tähän päivään mennessä yli 12 000 000 kpl. Vuonna 1986 Bon Jovi jatkoi stadionin kokoisen hard rockin määrittämistä siitä, mihin Def Leppard oli jäänyt vuoden 1983 ”Pyromanialla”. New Jerseyn viisikko iski juuri oikeaan saumaan silloin, kun Sheffieldin jannuilla oli vaikeuksia luoda seuraajaa omalle jättimenestykselleen. Def Leppard vei oman saagansa huippuunsa seuraavana vuonna ”Hysterialla”, mutta se on tietenkin kokonaan toinen tarina. Pointtina kuitenkin on, että stadion/hard/glam rockilla meni tuolloin lujaa ja näiden yhtyeiden myyntiluvut olivat käsityskyvyn ulkopuolella. Levyjä myytiin rekkalasteittain. Oikeastaan tuo termi on rankkaa aliarvioimista, sillä 500 000 vinyyliä vastaa suurin piirtein kolmea Eiffel-tornia, jos tallenteita aletaan pinoamaan korkeussuunnassa.
Oman osansa menestyksekkääseen soppaan toivat tietysti ulkopuolinen säveltäjä Desmond Child ja tuottajaguru Bruce Faibairn. Näillä kahdella herralla tuntui olevan varsinkin 1980-luvun loppupuolella kultainen kosketus kaikkeen siihen musiikkiin, jota he olivat mukana tuottamassa. Ja kun muistetaan, että Bon Jovi oli tehnyt perusteellista pohjatyötä kahdella vahvalla levykokonaisuudella, uutteralla kiertämisellä ja varsinkin muutamalla täsmäiskun tyylisellä live-esiintymisellä Englannissa (Monsters Of Rock) sekä Amerikan mailla (Farm Aid), niin ei menestyminen suinkaan väärin ollut.
Silti, kaikki edellä lueteltu ei vielä selitä sitä valtavaa suosiota, joka lankesi nuorien muusikoiden osaksi varmasti hieman yllättäen. Kaiken on vain täytynyt jotenkin naksahtaa kohdilleen juuri oikeaan aikaan, oikeassa paikassa. Yhtenä auttavana osatekijänä oli varmasti Jon Bon Jovin ja Richie Samboran karisma ja heidän välillään säkenöinyt kemia. Nuo seikat kun tuppaavat olemaan tärkeitä kaikkien suurien bändien tarinoissa. Myös seksikkyydellä pelattiin oivaa peliä, koska koko bändi oli habitukseltaan varsin vetävän näköinen.
Promootiota varten luotiin uudenlainen videokonsepti, jossa keskityttiin itse yhtyeeseen ja live-esiintymisiin värillisen ja mustavalkoisen liikkuvan kuvan vuorotellessa (tästä taisi tulla jonkinlainen musiikkivideotrendi joksikin aikaa). Videot olivat yksi pyrkimys luoda imagoa, jonka mukaan yhtye oli kansan miehiä tai jollain tapaa ruohonjuuritasolla. Working men ja sitä rataa. Oikeasti oltiin kyllä helvetin kaukana kansan syvistä riveistä. Mutta hyvin meitä kusetettiin, koska Bon Jovia pidettiin tosi symppiksenä koko perheen joukkueena. He olivat hyviä ja puhtoisia, lähestulkoon vailla paheita (tämä imago sai tosiaan pahoja kolauksia osoittautuessaan myöhemmin täydeksi valheeksi). Pahat pojat löytyivät Mötley Crüen leiristä.
Ei kannata unohtaa myöskään hurmoksen partaalla kiehuneita keikkoja tai levy-yhtiön vahvaa uskoa tuotteeseen ( vaikka sopimus olikin vaakalaudalla ”7800° Fahrenheitin” jälkeen, koska levy ei menestynyt odotusten mukaisesti). Ja olin minä itsekin lopulta vakuuttunut ”Slipperyn” loistavuudesta. Kokonaisuus osoittautui kuuntelujen myötä suorastaan nerokkaaksi 42 minuuttia 22 sekuntia kestäväksi ohikiitäväksi hetkeksi ja on sitä vieläkin. Mitä tapahtui? En tiedä, ehkä unohdin typerän lokeroimisen tämän loistavan musiikin äärellä. Saatoin haaveilla keskellä pimeintä syksyä omassa huoneessani tytöistä, aurinkorannoista, suuresta suosiosta, jostain paremmasta. Ehkä Bon Jovi onnistui sittenkin muuttamaan asenteitani. Ehkä en piitannut siitä, että kaveripiirissä (jota ei oikeasti ollut) piti kuunnella rankempaa musiikkia. Kyllä minä varmaan piittasin, mutta ehkä kuuntelin salaa tätä väkisin liiveihin uivaa rocklevyä. Seuraavat yhtyeen levyt kävinkin sitten oikein ostamassa alan liikkeestä (Karjalan Musiikki, never forget). Täytyy sanoa, että tuolloin levykaupasta kotiin kannettu ostos oli aina tapaus henkilökohtaisella tasolla. Hyvä ja loistava musiikki oli jollain tavalla erityislaatuista, ei mikään itsestäänselvyys.
”Slippery When Wet” ei sisällä yhtään heikkoa hetkeä. Kokonaisuus on purkan lailla tarttuvan rockin riemujuhlaa. Jokainen kappale olisi voinut olla aikoinaan markkinointikoneiston siivittämänä suuri hitti. Alusta loppuun raidoilta pursuaa valtavia koukkuja ja kertosäkeitä, joiden huomaan iskostuneen selkäytimeeni stigman lailla. Kuuntelin levyä tänään ensimmäisen kerran viiteen vuoteen ja tajusin osaavani edelleen jokaisen tahdin, sanan, riffin, kertosäkeen ja huudahduksen ulkoa. Vaikka millainen dementia iskisi, on vain näköjään sellaisia asioita, joita ei unohda.
Pystyn yhä kuvittelemaan mielessäni, kuinka kaikki bändin jäsenet hoilaavat köörejä leveässä haara-asennossa suuri hymy kasvoillaan. Yleiskuva pursuaa oivaltamisen iloa, jota Bon Jovi ei ole koskaan myöhemmin tavoittanut, ei edes ”New Jerseylla”. Tuo riemu muuttuu sopivin aikavälein kiihkeäksi tunteen paloksi, ja samalla tuntuu siltä, että Jon Bon Jovi laulaa juuri minulle vaikeuksista ja niiden voittamisesta tai haluamalleen naiselle auton takapenkillä rakastelemisesta. Ja kyllä ne riffitkin ovat vielä tässä kohtaa suuria, jopa suurempia kuin aiemmin. Bruce Springsteen nousee ensimmäistä kertaa kunnolla esille vaikuttajana tarinoita kertovissa sanoituksissa, ja päätösraita ”Wild In The Streets” on kuin suoraan New Jerseyn todellisen jättiläisen riehakkaammasta repertuaarista.
”Slippery When Wet” voidaan vailla epäröimistä nostaa yhdeksi niistä suurista levyistä, jotka määrittelivät populäärimusiikin suuntaviivoja 1980-luvun puolenvälin tietämillä ja myös myöhemmin. Tietyt yhtyeet yrittävät turhaan tasaisin väliajoin herättää uudelleen henkiin sen stadionrockille ominaisen hegemonian, joka oli tuolloin tämän yhtyeen kohdalla yhtä aitoa ja luonnollista kuin hengittäminen. On selvää, että yksikään bändi tai artisti ei pysty luomaan enää koskaan mitään lähellekään yhtä korkealla tasolla liitävää tämän yllättävän haastavan musiikinlajin parissa. Ainoastaan jo mainittu Def Leppard nousi samoihin korkeuksiin kerran. Muse? Älkää nyt viitsikö.
Näyttää siis vahvasti siltä, että tätä pyörää ei voi ikävä kyllä keksiä täydellisesti uudelleen. Ei edes Bon Jovi itse. Nostalginen muisteleminen alleviivaa nimittäin sitä surullista faktaa, että yhtyeen sielusta on tullut puiseva ja tylsä kehäraakki, jonka musiikkia vaivaa surullinen bronkiitti. Jonin pitäisi oikeasti kuunnella vanhaa tuotantoaan kunnolla läpi. Ehkä hän tajuaisi sen myötä jotain merkittävää. Ehkä hän huomaisi, että viimeiset levyt ovat mitättömyyksiä, joissa ei ole minkäänlaista henkeä tai sielua mukana. Onneksi meillä on kuitenkin 1980-luvun tuotanto ja päälle ”Blaze Of Glory”. Tuon kimaran ansiosta Bon Jovi on ikuisesti supertähtiluokassa, vaikka se tuntuukin tekevän kaikkensa romuttaakseen tuon statuksen.
Tunnelmat ovat ristiriitaisella tasolla. Toisaalta levyltä tulviva musiikki ei ole vanhentunut päivääkään. Mutta samalla aistin vahvan tuulahduksen jostain sellaisesta, mitä ei ole enää olemassakaan. Suloinen viattomuus maustettuna aimo annoksella nuoruuden hehkuvaa intoa. Noita elementtejä voisi vaihteeksi ilmaantua ilokseni tähän rupiseen maailmaan. Jos 1980-luvulla osattiin jotain, niin se oli pako realismista. Kaipaan kimaltelevaa rinnakkaistodellisuutta paljon. Ja löydän sen hetkeksi vaikkapa alta löytyviltä videoilta.
Kirjoittanut: Miikka Tuovinen