Tuttu ja turvallinen resepti – klassikkoarviossa Hardcore Superstarin 10-vuotias ”C’mon Take on Me”

Ruotsalainen hard rock -orkesteri Hardcore Superstar julkaisi järjestyksessään jo yhdeksännen studioalbuminsa ”C’mon Take on Me” tasan kymmenen vuotta sitten. Bändin edellisestä ”Split Your Lip” -levystä oli ehtinyt vierähtää jo kolme vuotta aikaa, joten fanit ennättivät odottaa uuden kokopitkän julkaisua. Tuottajana albumilla toimi bändi itse, ja miksauksen teki Randy Staub, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Metallican, Mötley Crüen ja Bon Jovin kanssa.

Vuonna 2010 julkaistu ”Split Your Lip” sisälsi useammankin erittäin tarttuvan hittibiisin, joten fanien – minä mukaan lukien – odotus oli aika korkealla tulevaa levyä kohtaan. Ensimakua ”C’mon Take on Me” -levyltä oli saatu jo vuoden 2012 lopulla, kun tulevan pitkäsoiton ensimmäinen single ”One More Minute” julkaistiin. Jatkoa sille saatiin tammikuussa 2013 ” Above the Lawn” muodossa.

Albumi käynnistyy jokseenkin turhanpäiväisen oloisella instrumentaalilla ”Cutting the Slack”, jonka jälkeen päästään suoraan nimibiisin pariin. Seuraavana kuultava ”One More Minute” on sinällään ihan tutun kuuloista Hardcore Superstaria, mutta jotenkin biisi ei lähde käyntiin oikein missään vaiheessa. Tuntuu kuin siitä puuttuisi jokin osa, joka tekee bändistä sen, mitä se levyillään parhaimmillaan on. ”Above the Law” on jo täysin toista maata, ja etenkin livenä se saa yleisön aina täysillä mukaan.

”Wont Take the Blame Pt1.” ja ”Wont Take the Blame Pt2. (Sect Meeting)” ovat käytännöllisesti katsoen samaa biisiä jälkimmäisen ollessa vain pelkkä (pitkitetty) kertosäe. Outo ratkaisu, mutta ehkä sille on ollut tarkoituksensa levyä tehtäessä. ”Because of You” ja ”Too Much Business” ovat jälleen Hardcore Superstaria parhaimmillaan.

”C’mon Take on Me” ei ole kokonaisuutena ollenkaan huono levy, mutta silti kuuntelun jälkeen jää kaipaamaan hieman lisää. Sisältö on tutuksi tullutta Hardcore Superstaria, mutta siitä jää kuitenkin tunne, että sillä olisi pelattu liikaakin varman päälle. Puuttumaan jää se jokin, joka olisi voinut nostaa levyn vielä paremmaksi, johon yhtye olisi varmasti pystynyt. Mutta kaiken kaikkiaan kiteytettynä: Albumissa on enemmän hyvää kuin huonoa, joten ei tarvitse pettyä. Orkesterilta löytyy kehnompiakin pitkäsoittoja.