Tarinoita viimeiseltä rannalta ja vähän muualtakin – klassikkoarviossa Sir Elwoodin hiljaisten värien ”Kymmenen tikkua laudalla”

Sir Elwoodin hiljaiset värit julkaisi läpimurtoalbuminsa nimeltään ”Kymmenen tikkua laudalla” syyskuussa 1993. Yhtye oli ehtinyt jo tätä ennen julkaista kaksikin pitkäsoittoa, mutta lopullinen nousu yleisön tietoisuuteen tapahtui vasta nyt. Syynsä siihen lienee levyltä löytyvällä, melkoiseksi hitiksi nousseella ”Viimeisellä rannalla” -biisistä, jonka jokainen suomirockin kuluttaja on varmasti kuullut vähintään kerran. Luulin itse pitkään tämän biisin olevan levyn kaltaisesti nimeltään ”Kymmenen tikkua laudalla” – enkä usko olevani ainoa, joka näin on kuvitellut.

Vaikka ”Kymmenen tikkua laudalla” sisältää kokonaisuudessaan paljonkin kelpo biisimateriaalia, on levyn kaikkein eniten edukseen erottuva kappale edellä mainitsemani ”Viimeisellä rannalla”. Ei siis mikään ihme, että se irrotettiin pitkäsoitolta singleksi. Raita on itsessään niin hieno, että ansaitsee kyllä jonkinlaisen kunniamaininnan sekä sävellyksensä, että sanoituksensa puolesta. Laulu kertoo hyvin vahvan tarinan, joka on todella räikeässä ristiriidassa kepeähkön sävellyksen kanssa. Sanat sopivat hyvin myös nykypäivään maailmassa, jossa erilaiset uhkakuvat ovat ehkä lähempänä kuin koskaan. Kappaleen viimeiset sekunnit häiriöäänineen jättävät ainakin itselleni jälkeensä melko ahdistuneen tunnelman.

Toinen tältä albumilta paljon, ehkä jopa hieman kyllästymiseen saakka radiossakin soitettu raita on vallan hieno ”Älä mee”. Se sisältää riipaisevan kauniin tekstin tilanteesta, jossa pyydetään rakastettua jäämään vielä hetkeksi. Sir Elwoodin hiljaiset värit on toki paljon muutakin kuin nämä kaksi edellä mainittua, bändin soitetuinta biisiä. Yhtyeen musiikkia on luonnehdittu keskiolutjatsiksi, toisaalta sitä se hyvin pitkälti onkin – mutta joukkoon mahtuu myös yllätyksellisiä elementtejä. Tästä mainintana vaikkapa levyn aloittava ”Viimeinkin”, joka on täysin tyylipuhdas valssi.

Pitkäsoiton toiseksi singleksi valittu ”Minä & täysikuu (pitkin rantaa)” taas tarjoaa täydeltä laidalta haikeaa huilun soittoa sekä kauniita pianosäveliä – saman maagisen tunnelman jatkuessa seuraavana kuultavassa ”Katso tähtiä” -raidassa. Albumi päättyy herkkään ”Kun eilistä mä lähdin etsimään”, joka on versiointi Tom Waitsin ”Yesterday is Here” -kappaleesta. Versio on mitä mainioin levyn päättämiseen, ja jollain tavalla kuulija voi tuntea ympyrän sulkeutuneen.

Albumi sisältää toisaalta ajattomia tekstejä, ja kuitenkin myös hyvin tarkkaa, aikakauteensa sidottua ajankuvaa. Esimerkkinä tästä ”Soitan taas” jossa otetaan puhelu kioskista vanhalle heilalle ja lasketaan markkoja taskusta. Hieman varttuneemmille bändin faneille tämä on vuosikymmeniä sitten ollut arkipäivää, ja tuo varmasti muistoja mieleen niistä omista puheluista.

”Kymmenen tikkua laudalla” avasi Sir Elwoodin hiljaisille väreille laveamman reitin eteenpäin suomirockin kartalla, ja toi useita uusia mahdollisuuksia, kuten esimerkiksi pääsyn Ruisrockin päälavalle vuonna 1994. Tämän pitkäsoiton myötä yhtye vakiinnutti paikkansa syvien tunteiden tulkkina, joka sopii suomalaiseen melankoliseen mielenmaisemaan. Jos olet tutustunut bändin musiikkiin vain sen suurimpien hittien kautta, kannattaa ”Kymmenen tikkua laudalla” pyöräyttää edes sen kerran läpi.