Seison helteisellä asfaltilla palanut niska aurinkoon päin ja yritän epätoivoisesti pitää itseni tajuissani mellakka-aitaa vasten, kun täysi-ikäiset, hikiset ja juopuneet hevarit tungeksivat lavan edustalle. On heinäkuun 6. päivä vuonna 1991, olen 14-vuotias ja tapahtuma on Giants Of Rock Ahveniston moottoriradalla Hämeenlinnassa. Kestän puristuksissa kaksi ensimmäistä biisiä Sepulturan setistä, kunnes järjestysmiehet aidan toisella puolella päättävät nostaa minut ja ystäväni pois tungoksesta. Olin samaan aikaan sekä vihainen että helpottunut: Helpottunut, koska pystyin ylipäänsä hengittämään. Vihainen, koska huolimatta tungoksesta ja muutamista kusipäisistä junteista, tunsin vihdoin kuuluvani johonkin, ja minut oli revitty väkisin pois tästä tunteesta. 

Tänä keväänä 25 vuotta täyttänyt brasilialaisen Sepulturan läpimurtolevy “Arise” ei vakuuttanut minua heti ilmestyttyään. Myös aiemmat julkaisut olin jättänyt suosiolla rauhaan. Tuo heinäkuinen, raamatullisen kuuma päivä kuitenkin käänsi pääni 180 astetta. Vielä nykyäänkin levyn intron kuullessani koen samoja väristyksiä, joita koin Sepulturan ensimmäisellä Suomen keikalla Ahvenistolla saman intron pauhatessa kaiutintorneista tuhatta ja sataa. Levyn nimibiisi aloitti karkelot, ja oli jotenkin vaikea kuvitella biisiä soitettavan jossakin kuumassa ja kosteassa treenikämpässä Belo Horizonten kaupungissa kaukaisessa Brasiliassa, maassa, josta mieleen tulee lähinnä samba ja jalkapallo. ”Arise” ei pahemmin jarruttele, vaan pyyhkäisee luulot pois alta aikayksikön. Alun säikäytyksen jälkeen Sepultura osoittaa kypsyneensä valmiiksi näyttämään maailmalle, mistä päästä kana pissii. Kakkosbiisi “Dead Embryonic Cells” ei kiirehdi alusta loppuun vaan esittelee brassien kykyä tulkita omaa materiaaliaan. Biisissä on luontaista dynamiikkaa, ja sovitus on monipuolinen sekoitus nopeaa, raskasta puolikomppia ja akustisia kitaroita väliosassa.

Sen jälkeen levy asettuu uomiinsa ja biiseistä pääsee nauttimaan, koska koko levy on soitannollisesti hyvin tiukka. Myös miksaus auttaa: korvat eivät väsy kovillakaan volyymeilla vaan koko paketti soi tasapainoisesti. Levy on äänitetty legendaarisella Morrisound-studiolla Floridassa, ja levy-yhtiö Roadrunnerin myönnettyä normaalia korkeamman budjetin, sai bändi tuottajansa Scott Burnsin avulla loihdittua hienoa jälkeä levylle.

Kuudes biisi “Altered State” herättää kuulijan uudelleen hienolla introlla, joka vihjaa tulevien levyjen instrumentaaleista, joita bändi äänitti viidakossa ja muissa vähintäänkin eksoottisissa lokaatioissa. Biisissä on jälleen paljon sävyjä. Alun riitasointuvenytysten jälkeen kappale rullaa ilman suurempia kiireitä melko normaaleilla tempolukemilla. Säkeistön jälkeinen B-osa on Max Cavaleran puhutulla lyriikalla varustettu ilmava ja uhkaava silta seuraavaan osaan, jossa jälleen aloitetaan railakas humppa hienoine sooloineen, jotka Andreas Kisser hoitaa raivolla mutta tyylikkäästi. “Altered State” on levyn kappaleista ehkä kaikkein progressiivisin, jos kyseistä termiä viitsii tässä yhteydessä edes käyttää. Se on sijoitettu fiksusti levyn puolivälin jälkeen, jolloin usein etenkin nykykuuntelijan keskittyminen on jo herpaantumassa. Hyvä biisijärjestys on äärettömän tärkeä osa albumin kokonaisuutta, niin myös “Arisella”.

Levylle on yhdeksän oman biisin lisäksi laitettu Euroopan painokseen yksi lainaveto. Viimeisenä biisinä kuullaan bändin legendaarinen versio Motörheadin “Orgasmatron”-kappaleesta, joka oli vielä Max Cavaleran ollessa yhtyeessä lähes poikkeuksetta keikoilla varsinaisen setin päättävä numero ennen encoreja.

“Arise” ei ehkä tehnyt massiivista vaikutusta isossa mittakaavassa, mutta thrash-levynä se on hyvin tärkeä monelle 90-luvun alkupuolen teinihevarille – myös minulle.

9½/10

Kappalelista:
1. Arise
2. Dead Embryonic Cells
3. Desperate Cry
4. Murder
5. Subtraction
6. Altered State
7. Under Siege (Regnum Irae)
8. Meaningless Movements
9. Infected Voice
10. Orgasmatron” (Motörhead cover)

Kirjoittanut: Tommi Lindfors