Klassikkohevin monet kasvot – Accept ja The Iron Maidens 5.2. Tampereella

Saksalaisessa Acceptissa alkaa olla jo jonkinlaisen ikiliikkujan piirteitä. Bändin tarina voidaan laskea alkaneen jo 1960-luvun lopulla, vaikka koneet käynnistyivätkin toden teolla vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Yhtyeen uralle mahtuu muutamia hiljaiselon vuosia, joihin liittyy alkuperäislaulaja Udo Dirkschneiderin jojoilu Acceptin ja soolouran välillä. Vuonna 2009 bändin laulajaksi vakiintui amerikkalainen Mark Tornillo, ja siitä käynnistyi raikas renessanssi Acceptin saagassa. Pari vuotta sitten orkesteri julkaisi kuudennentoista pitkäsoittonsa ”Too Mean to Die”, ja viime viikolla albumin varsinainen julkaisukiertue rantautui Tampereelle ja Helsinkiin. Alkulämmöt Acceptille tarjosi amerikkalainen The Iron Maidens.

The Iron Maidens on vuodesta 2001 saakka toiminut kokonaan naismuusikoista koostuva Iron Maiden -tribuuttiyhtye. Mielenkiintoisesta asetelmasta huolimatta Pakkahuone oli vielä melkoisen väljä naisviisikon aloittaessa settinsä, joten seurasin menoa muutaman biisin lähietäisyydeltä. The Iron Maidens ei tyydy vain tylsästi toisintamaan esikuvansa biisejä, vaan leikki on viety huomattavasti pidemmälle. Tribuuttibändin soittajat ovat omaksuneet alkuperäisbändin miehistön nimiä mukailevat lempinimet, ja ainakin basisti Wanda Ortizin (”Steph Harris”) ja laulaja Kirsten Rosenbergin (”Bruce Chickinson”) pukeutumisessa ja lavamaneereissa oli huomattavaa yhdenmukaisuutta esikuviin nähden. Kun soppaa vielä maustoi Iron Maidenista tuttu ulkomusiikillinen teatraalisuus, alettiin olla jo erehdyttävän lähellä ehtaa Iron Maiden -kokemusta. Yleisö vaistosi sen, ja lavalla esiintyvien naisten omistautuminen asialleen yhdistettynä takuuvarmoihin Iron Maiden -klassikoihin ansaitsi alati paisuvalta ihmisjoukolta täyden tuen. Viimeisenä kuullun ”The Number of the Beastin” päätteeksi yleisö jäi hurmioituneena vaatimaan lisää, vaikka The Iron Maidens oli saanut soittaa lämppäribändille epätyypillisen pitkän tunnin setin.

Puolen tunnin kipakan roudaus- ja virittelytauon jälkeen Accept asteli mukavan kansoitetun Pakkahuoneen estradille. Nimen omaan mukavan, sillä Tampereen kenties merkittävimpään keikkapyhättöön oli saapunut väkeä juuri sen verran, että tunnelma nousi korkealle ilman ahdistavaa väentungosta. Keikka käynnistyi tuoreinta pitkäsoittoa edustaneella biisikaksikolla ”Zombie Apocalypse” ja ”Symphony of Pain”, joista ensiksi mainittu sisältää perinteisen zombie-hötön sijaan varsin sympaattista sanomaa sosiaalisen median kiroista. Vaikka setti painottuikin hienokseltaan Mark Tornillon aikakauden Accept-materiaaliin, ei klassikkokaman ystäviäkään jätetty pulaan. Keikan jälkipuoliskolla peräkkäin soitetut ”Princess of the Dawn” ja ”Fast as a Shark” muodostuivatkin pienimuotoiseksi kohokohdaksi muutoin vähän tasapaksussa setissä.

Acceptin Tampereen keikalla settilista oli varsin kattava, bändi oli tiukassa vedossa ja silminnähden nautti soittamisesta, eikä teknisiäkään ongelmia liioin ilmennyt. Niinpä jonkinlaiseksi ongelmakohdaksi nousi juuri mainittu tasapaksuisuus. Bändi soitti encoreineen lähemmäs kaksi tuntia, eikä esityksestä välittynyt ainakaan minulle selkeää draamankaarta huippu- ja suvantokohtineen. Tiukkoja riffejä, vaihtelevasti tarttuvuutta ja sopivan metallista paatosta sisältäneet kappaleet seurasivat toisiaan välillä jopa puuduttavalla saksalaisella varmuudella. Yleisönkään innostus ei kauheasti vaihdellut kappaleiden välillä, vaikka tunnetuimmat hitit purivat odotetusti hieman tehokkaammin kuin uusimmat tuttavuudet. Veteraaniyhtyeen työmoraalia ei kuitenkaan voi kuin ihailla, sillä Accept ei todellakaan mennyt sieltä mistä aita on matalin. Kattavaan soittolistaan oli ripoteltu vakuuttavia instrumentaaliosuuksia, ja mahtuipa mukaan myös yksi mittava medley, johon oli sulautettu osia kappaleista ”Demon’s Night”, ”Starlight”, ”Losers and Winners” ja ”Flash Rockin’ Man”.

Viime kesänä Accept soitti lukuisilla festareilla ympäri Suomen, ja viime viikolla yhtye palasi maahamme kahdelle pääesiintyjäkeikalle, joista molemmat olivat yleisömenestyksiä. Pohjolan perukoilla on siis tuhdille teutoniheville pysyvää tilausta. Seuloessani Tampereen keikan jättämiä muistoja ja tuntemuksia tulen siihen tulokseen, että tällä kertaa hyvä keikka pääsi yllättämään toimittajan huonolla hetkellä. Parempaa ensi kertaa vartoessa on siis tyydyttävä iloitsemaan siitä, että Accept on edelleen voimiensa tunnossa, eikä pitkän historian omaava ryhmä näytä olevan vielä valmis siirtymään historiankirjoihin.

Kuvat: Sami Hinkkanen