Kalenterissani oli tänä vuonna taas varattuna reissu Ruotsiin ja Time to Rock -festivaaleille. Viimevuotinen kokemus oli kaikin puolin niin mukava, että uusinta oli enemmän kuin paikallaan. Kerrataan alkuun vähän sitä, mistä festivaalissa on oikein kyse. Time to Rock -festivaali ei varmasti vieläkään kerro Suomessa nimenä kovinkaan paljon mutta sanottakoon, ettei kyseessä ole ihan uusi festivaali. Festivaalin taustapiruina toimii useita tahoja, jotka aikoinaan laittoivat alulle nyt jo legendaariseksi luettavan Sweden Rock -festivaalin. Tuon festivaalin alkuaikojen henki ja tekemisen meininki on erittäin vahvasti läsnä Time To Rock -festivaaleilla. Kuten jo viime vuoden raportissa kirjoitin on Sweden Rock omistajanvaihdoksen myötä muuttunut melko geneeriseksi isojen bändien ja ”mainstream-bändien” festivaaliksi.

Time to Rock edustaa puolestaan vahvasti sitä tyyliä ja linjaa, millä Sweden Rock aikoinaan aloitti toimintansa. Festivaaleilla ei siis tulla näkemään esimerkiksi nykymetalliin painottuvaa line-upia kuten nähtiin tänä vuonna esimerkiksi Tuska-festivaaleilla Suomessa. Siellä ei myöskään tulla näkemään sellaisia ”liian isoja” bändejä kuten Metallica tai AC/DC. Time To Rockin lavoilla nähtiin tänä vuonna nippu ”keskisarjan huippuartisteja”, joista erikseen mainittakoon vaikkapa Vandenberg, legendaarinen The Rods, paluun tehnyt Pretty Maids, Raven, Uriah Heep, japanilainen kulttibändi Bow Wow sekä hienosti Suomea edustaneet Amorphis, Michael Monroe ja The 69 Eyes.

Piskuisessa Knislingen kylässä Etelä-Ruotsissa järjestettyyn tapahtumaan oli myynnissä 6 000 päiväkohtaista lippua, ja lopputulemana oli, että lippuja meni kaupaksi reilu 90 % eli paikalla nähtiin päivittäin noin 5 500 kävijää, mikä oli samalla festivaalin uusi yleisöennätys. Tapahtuman yhtenä pääjärjestäjänä ja promoottorina toiminut Michael Ivarsson kertoi, että festivaalia on jatkossa tarkoitus laajentaa asteittain siten, että sen kapasiteetti olisi jossain vaiheessa noin 10 000 kävijää, mutta että sinne mennään asteittain, vaihe vaiheelta. Tapahtumaa ei ole tarkoitus kasvattaa sen suuremmaksi, koska festivaalia halutaan jatkossakin pitää omanlaisenaan, intiiminä ja valtavirrasta erottuvana. Festivaalin musiikillinen linja säilyy jatkossakin nykyisellä polullaan, mikä on hyvä asia, koska tällaisia festivaaleja tällaisella musiikillisella kattauksella ei todellakaan ole enää kovin monta jäljellä.

Time to Rock -festivaaleilla esiintyi tänä vuonna yhteensä 46 bändiä. Tässä artikkelissa arvioidaan valikoidusti ne, jotka ehdin aikataulujen puitteissa katsastamaan. Kuten festivaaleilla yleensä jäi osa bändeistä näkemättä aikataulujen päällekkäisyyksien takia. Saimme silti suhteellisen kattavan kuvan tarjonnasta. Festivaalin järjestelyistä voidaan tälläkin kertaa sanoa, että kaikki toimi helposti ja vaivattomasti. Kuljetukset majoituspaikkojen ja festivaalialueen välillä oli hoidettu esimerkillisesti, jonottamista ei ollut juuri lainkaan, sää suosi ja oluen ja ruuan hinnat olivat suorastaan maltillisia verrattuna Suomessa järjestettäviin vastaaviin tapahtumiin.

Perjantai

Kee Marcello

Pitkän uran tehnyt Kee Marcello on ollut monessa mukana, mutta parhaiten muusikko on tunnettu Europesta, jossa hän hoiti kitaristin pestiä vuosina 1986–1992. Marcello on viime keväästä lähtien soitellut keikkoja, joissa hän soittaa pelkkää Europea. Se on tavallaan mielenkiintoista mutta samaan aikaan vähän outoa, koska hänen uraansa mahtuu myös iso nippu laadukkaita sooloalbumeja ja muita suht hyvin menestyneitä projekteja kuten vuoden 2021 Out of This World -bändi.

Marcellon setti lähti liikkeelle harvoin livenä kuullulla ”Break Free” -biisillä. Aikoinaan ainoastaan ”Prisoners in Paradise” -levyn Japanin painoksen bonusbiisinä ja jonkin singlen B-puolena julkaistu biisi oli mielenkiintoinen avaus. Hämmentävän alun jälkeen alkoi sitten tutumpien biisien kavalkadi, josta poimittakoon ”Ready or Not”, ”Girl From Lebanon” ja ”Superstitious”. Bändi kuulosti tiukalta, ja laulajaksi pestattu entinen The Poodles -jäsen Jacob Samuel hoiteli tonttinsa näyttävästi. Marcellon tavallaan kitarasoolona kuultu ”Bumble Kee” oli hauskaa kuunneltavaa, eikä siitä löytynyt oikein mitään negatiivista sanottavaa. Iso hatunnosto Marcellolle siitä, että hän pidättäytyi setissään vain ja ainoastaan oman aikakautensa Europe-materiaalissa. Nyt ei siis kuultu mitään pakkopullaa tyyliin ”Final Countdown,” mikä oli todella hieno asia. Iso kiitos myös siitä, että setissä oli mukana todellisia harvinaisuuksia kuten tuo jo aiemmin mainittu ”Break Free” ja setin päättänyt ”Yesterday’s News”, joka on niin ikään julkaistu ainoastaan Japanin bonusraitana.

Mike Tramp’s White Lion

White Lionin vokalistina maailmanmaineeseen 80-luvulla noussut Mike Tramp on palannut jälleen vanhan bändinsä musiikin pariin ja esiintyy nykyään toisinaan nimellä Mike Tramp’s White Lion. Toistakymmentä vuotta sitten kotikonnuilleen Tanskaan palannut artisti on julkaissut viime vuosina lukuisia, pääosin akustispohjaisia sooloalbumeja, jotka eivät ole olleet kovin suuria menestyksiä Tanskan ulkopuolella. Taitaapa pari viimeisintä levyä olla tehty Tanskan kielellä eli kyseessä on eräänlainen Tanskan ”Jonne Aaron”. Trampin sooloura jatkuu toki aktiivisena, mutta on varmasti hänellekin mukava ottaa vähän irtiottoa normista ja palata aina välillä vanhojen klassikoiden pariin.

Trampin setti lähti räväkästi liikkeelle klassikoilla ”Hungry” ja ”Lonely Nights”. Keikkaa seuratessa tuli väistämättä mieleen, että olisi kuunnellut White Lionin best of -levyä, eikä siitä voinut olla pitämättä. Mutta jos biisit olivatkin järjestään hyviä, ei bändi itsessään täysin vakuuttanut. Vuodet tyystin erilaisen musiikin parissa ovat tehneet tehtävänsä, eikä Tramp todellakaan ole enää se pöyhkeä rokkikukko, jollaisena hänet muistan 80- ja 90-luvuilla. Vaikka laulu kulki edelleen ihan mukiinmenevästi, uupui siitä nyt jotain. Lieneekö kuitenkin niin, että vanhojen biisien esittäminen oli Trampille vähän pakkopullaa? Tiedä häntä, mutta eipä laulaja vakuuttanut millään osa-alueella. Loppubändistä voisi todeta, että kitaristi Marcus Nandilla sentään riitti yritystä muiden jäädessä lähinnä statistien rooliin. Keikka oli kaiken kaikkiaan pettymys.

Lauantai

The Rods

The Rods on yksi niistä omalla tavallaan legendaarisiksi muodostuneista 80-luvun alussa perustetuista heavy metal -bändeistä, joilta jäi se suuri läpimurto saavuttamatta. Bändin keulakuva David ”Rock” Feinstein on tunnettu myös siitä, että hän on jo aikoja sitten edesmenneen Ronnie James Dion (RIP) pikkuserkku, ja he musisoivat yhdessä 70-luvun alussa The Elf -yhtyeessä.

Bändin rumpali Carl Canedy on puolestaan kunnostautunut tuottajana ja äänittäjänä muun muassa sellaisille legendaarisille bändeille kuten Anthrax, Overkill ja Possessed. Hän on myös merkitty kirjoissa ja kansissa Manowarin ihka ensimmäiseksi rumpaliksi. Muita krediittejä riittää vaikka muille jakaa…

Vaikka bändin kaupallinen suosio jäi vaatimattomaksi, on se kuitenkin jatkanut uraansa aina näihin päiviin asti. Studiolevyjä on julkaistu tasaiseen tahtiin, ja niistä viimeisin, ”Rattle the Cage,” näki päivänvalon tämän vuoden alussa. The Rods on vuonna 2024 jopa yllättävän vitaali bändi. Ukot jaksoivat esiintyä, ja vanhat klassikot kuten ”Let Them Eat Metal” ja ”The Night Lives to Rock” upposivat hyvin yleisöön. Myös uuden levyn nimikkobiisi sai yleisössä aikaan positiivisia reaktioita. Feinstein on saavuttanut jo kunnioitettavan 77 vuoden iän, joten siihenkin suhteutettuna keikka oli aivan mainio. Erityismaininta vielä keikan lopussa kuullusta mainiosta Black Sabbathin ”Heaven And Hell” -coverista, jossa vokaaleissa kuultiin kovassa nousussa olevaa Adam Ezegeliania (Adam & the Metal Hawks)

The 69 Eyes

Helsingin vampyyreinakin tunnettu The 69 Eyes oli mielenkiintoinen kiinnitys tämän vuoden festivaaleille. Bändin tummanpuhuva, vähän goottimainen rock ei välttämättä ole ihan sitä, mitä pääosa festivaalin yleisöstä pääsääntöisesti kuuntelee. Joskus kokeilut kuitenkin kannattavat. The 69 Eyesia oli saapunut katsomaan todella paljon ihmisiä, ja kun ilta alkoi keikan aikana sopivasti pimetä, pääsivät vampyyrit omaan elementtiinsä.

”Blessed Be” -albumilta tuttu ”Framed in Blood” avasi pelin, ja sitä seurasi ”Feel Berlin.” Bändin laulaja Jyrki69 oli totuttuun tapaansa hyvin vähäeleinen keskittyen enemmän lauluun antaen Bazien, Timo Timon ja Archien hoitaa enimmät lava-aktiviteetit. Settilista oli tavallaan bändin best of -settiä, jossa oli mukana myös kolme uuden ”Death of Darkness” -levyn kappaletta sekä eräästä TV-ohjelmasta viime vuonna tutuksi tullut Boycott-cover ”Gotta Rock.” Lopputulemana voisi sanoa, että vampyyrit hypnotisoivat hyvin yleisönsä ja löysivät varmasti myös uusia kuulijoita. ps Keikan erikoispiirteenä koettiin se, ettei bändin rumpali Jussi69 riisunut paitaansa.

Pretty Maids

Tanskalaisen Pretty Maidsin ura vaikutti olevan enemmän tai vähemmän paketissa, kun bändin vokalisti Ronnie Atkins kertoi sairastavansa parantumatonta syöpää vuonna 2019. Uutinen oli totta kai musertava, ja kun vielä muistaa sen, että aiemmin samana vuonna bändi oli julkaissut yhden uransa parhaista levyistä ”Undress Your Madness”, tuntui siinäkin mielessä, että moni asia jäi kesken ja loppui aivan liian aikaisin. Atkinsin sairaus saatiin kuitenkin lääkityksellä aisoihin, minkä jälkeen laulaja on julkaissut peräti kolme sooloalbumia ja on myös keikkaillut ja levyttänyt oman projektinsa lisäksi myös Avantasian kanssa. Pretty Maids ilmoitti vuoden alussa hieman yllättäen paluustaan. Kokoonpano on sama, mihin se jäi vuonna 2019: Atkins, kitaristi ja toinen perustajajäsen Ken Hammer, kitaristi/kiipparisti Chris Laney, basisti Rene Shades ja rumpali Allan Tschicaja.

Bändi aloitti settinsä uudempaan tuotantoon lukeutuvalla ”Mother Of All Lies”, jota seurasi ”Kingmaker” ja bändin ensimmäiseltä levyltä löytyvä ”Back to Back.” Seuraavana kuultiin samaten ensimmäiseltä levyltä sen nimikappale ”Red Hot and Heavy.” Pretty Maidsin lava näytti isolla bändin logolla varustettuna ja valaistuksilla todella hienolta, ja sillä taisi olla käytössään koko festivaalin näyttävin lavakokonaisuus. On ollut paljon puhetta siitä, minkälaiset välit bändin jäsenillä on nykyään, mutta ainakaan lavalla ei kenelläkään näyttänyt olevan minkäänlaista kismaa. Soittajat olivat lavalla yhtä hymyä, ja positiivista energiaa tuntui riittävän koko keikan ajaksi.

Atkinsista voisi todeta, että hän vaikutti nyt jopa pirteämmältä kuin aiemmin. Sairauden myötä muun muassa tupakanpoltosta kokonaan luopunut laulaja oli kuin uudestisyntynyt ja nautti joka hetkestä lavalla. Isot propsit bändille myös settilistasta. Se ei tyytynyt soittamaan pelkkiä itsestäänselvyyksiä, vaan mukaan oli mahdutettu myös muutamia harvemmin soitettuja ralleja kuten ”Nightmare In The Neighbourhood” ja setin päättänyt ”Rock The House.” Hienoa oli myös, että bändi pääsi vihdoin, ensimmäistä kertaa, soittamaan ”Undress Your Madness” -levyn biisejä livenä. Erityisesti ”Serpentine” oli yksi keikan huippukohtia. Pretty Maidsin paluuta on odotettu pitkään, ja kun se nyt vihdoin tapahtui, näkyi se keikkaa seuraamaan tulleen yleisön määrässä. Bändi keräsi ehkäpä festivaalin suurimman yleisön ja ainakin minusta tuntui, että molemmat saivat ansaitun vastineen toisiltaan.

Raven

Alun perin Englannin Newcastlesta kotoisin oleva, mutta jo 80-luvulla Amerikan mantereelle pysyvästi asettunut Raven on tavallaan kuin sisarusbändi kanadalaiselle vastineelleen Anvilille. Molemmat ovat olleet kuvioissa jo todella pitkään, menestyneet kohtalaisesti ja videot pyörivät 80-luvulla MTV:llä, mutta se lopullinen läpimurto on jäänyt molemmilta saavuttamatta. Toki Anvil otti Ravenista aikamoisen pesäeron ”Anvil – The Story of Anvil” -leffallaan, joka nosti bändin hetkellisesti jopa ihan mainstream-suosioon, mutta ei siitä sen enempää.

Veljesten John ja Mark Gallagherin johtama Raven on aina puskenut määrätietoisesti eteenpäin muita kumartelematta, omilla ehdoillaan. Time to Rock -festivaalilla bändi heitti keikan, jota voisi kuvata yhdellä sanalla: sekopäinen. Vaikka veljeksillä alkaa olla ikää jo suhteellisen reippaasti, ei se näy lavalla. Bändin koko keikka oli äärimmäisen vauhdikasta kaahausta ja energistä kohkaamista. Sen 80-luvun klassikot kuten ”Break the Chain” ja ”Hellpatrol” toimivat mahtavasti, eikä uudempi materiaalikaan aiheuttanut minkäänlaisia suvantovaiheita. Iso hatunnosto näille sotureille!

Sunnuntai

Hardcore Superstar

Hardcore Superstar koki alkuvuodesta valtavan menetyksen, kun bändin rumpali ja toinen pääasiallinen biisinkirjoittaja Adde Moon jätti yllättäen bändin. Virallista syytä päätökseen ei taidettu julkaista missään vaiheessa, mutta fakta lienee se, että bändin ura on jo melko pitkään vain junnaillut paikallaan, mikä sai Moonin jättäytymään sivuun. Bändi jatkaa toistaiseksi entiseen malliin tuuraavan rumpalin, Johan Reivénin, voimin.

Hardcore Superstar aloitti setin biisillä ”Kick On The Upperclass”, ja meininki lavalla oli tutun hyvä. Vokalisti Jocke Berg johtaa joukkoaan tyylillä, kitaristi Vic Zino riehuu omalla paikallaan, ja basisti Martin Sandvik virnuilee lavalla tuttuun tyyliinsä. Tuttuja biisejä tuli kuin liukuhihnalta: ”Last Call For Alcohol”, ”Moonshine”, ”Sadistic Girls” ja tietysti ”We Don’t Celebrate Sundays”. Kaikki toimi ja kuulosti hyvältä. On pakko kuitenkin sanoa, että Adden puuttuminen kokoonpanosta näkyi ja kuului. Jos miettii bändin settilistaa, koostui se nyt vain ja ainoastaan bändin ”kulta-aikojen” materiaalista. Se on toki ymmärrettävää, koska bändin viimeiset albumit ovat olleet luvalla sanoen melko heikkoja. Ehkäpä kynän totaalinen tylsyminen on oikeasti perimmäinen syy viimeaikaisiin muutoksiin… No, aika näyttää, miltä bändin tulevaisuus lopulta näyttää. Tällä hetkellä se lienee aika avoin nyt jo sovittujen keikkojen jälkeen.

Bow Wow

Japanlainen Bow Wow on kulttibändi, jonka olemassaolosta en varmasti tietäisi mitään, jos se ei olisi 80-luvulla vaihtanut nimeään muotoon Vow Wow ja samalla rekrytoinut basistikseen entisen Whitesnake-basistin Neil Murrayn, jota seurasin silloin aktiivisesti. Bändillä oli tuolloin muutama MTV:lläkin aktiivisesti pyörinyt hittibiisi, joista päällimmäisenä on jäänyt mieleen ”Don’t Leave Me Now”, jonka lyriikat oli kynäillyt muuan John Wetton. Kitaristi/laulaja Kyomi Yamamoto on bändin ainoa jäsen, joka on soittanut kaikilla Bow Wown ja Vow Wown albumeilla, joita on julkaistu yhteensä lähemmäs viisikymmentä kappaletta. Kuulostaa paljolta, mutta samaan aikaan pitää muistaa, että bändi on perustettu jo vuonna 1976.

Kun bändi esiintyi Bow Wow -nimellä, ei se soittanut lainkaan Vow Wown materiaalia, mikä oli sinällään erikoista, koska kyseessä ovat käytännössä pitkälti samat muusikot. Kyomi on todella taitava kitaristi ja on ollut näiden bändien lisäksi mukana muun muassa Carmine Appicen ”Guitar Zeus” -projektissa sekä Phenomenassa. Hänen ja Loudnessin Akira Takasakin välillä on vuosien varrella ollut varmasti lukemattomia taistoja siitä, kuka on Japanin kovin ja teknisin kitaristi. Kuten sanottua, en tunne bändin materiaalia kovin hyvin, mutta bändin samannimisen debyyttialbumin ”Hearts of Fire” progemainen ”James In My Casket” ja hyvin rokkaava ”Theme of Bow Wow” erottuivat edukseen. Viimeisen biisin, ”Summertime Bluesin”, aikana Kyomi pukeutui massiiviseen valkoiseen peruukkiin, jonka tarkoitus jäi ainakin minulle vähän hämäräksi. Toisin kuin paikalliskilpailijansa Loudness nojaa Bow Wow enemmän 70-lukuun ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen poppoo.

Doro

Doro Pesch on yksi niistä erittäin harvoista naisista, jotka ovat kyenneet luomaan pitkän ja menestyksekkään uran pääosin miesten hallinnoimassa heavy metal -skenessä. Peschin ura sai alkunsa jo 80-luvun alussa Warlock-bändin riveissä, joka julkaisi muun muassa sellaiset jopa pieniksi metalliklassikoiksi luettavat levyt kuin ”True As Steel” ja ”Triumph And Agony”. Sittemmin soolouralle lähtenyt Pesch on julkaissut peräti neljätoista studioalbumia, joista viimeisin, ”Conqueress Forever Strong and Proud”, julkaistiin viime vuonna.

Doron bändi on vuosien varrella käynyt läpi monia muutoksia, mutta viimeisten vuosien aikana se on asettunut muotoon, jossa kitaroita soittavat Bas Maas ja Bill Hudson, bassoa Stefan Herkenhoff ja rumpuja Johnny Dee, joka on samalla bändin pitkäaikaisin jäsen. Pitkästä soolourastaan huolimatta Doro nojaa edelleen vahvasti vanhaan Warlockin tuotantoon. ”I Rule The Ruins”, ”Earthshaker Rock”, ”Burning The Witches” ja ”Fight For Rock” avasivat pelin edustaen juuri tuota Warlock-aikakautta. Bändi oli todella energinen, ja biisit toimivat takuuvarmasti kuten oli odotettavissa.

Peschin soolotuotantoa oli tarjolla yhteensä kuuden biisin verran, joista parhaiten toimi todella ison ja tarttuvan kertosäkeen omaava ”Raise Your Fist”. Uudelta albumilta, ”Conqueress Forever Strong and Proud”, oli edustettuna kolme biisiä, ja niistä parhaimmalta kuulosti singlenäkin julkaistu ”Time For Justice”. Olen todistanut Peschin bändeineen livenä varmaan parisenkymmentä kertaa, eikä se ole koskaan pettänyt. Sitä se ei tehnyt nytkään, mutta tietysti aina voisi toivoa vähän enemmän vaihtelua settilistaan. Materiaalin määrästä se ei ainakaan jää kiinni.

Amorphis

Festivaalin raskaammasta osiosta vastasi tällä kertaa oma kotoinen Amorphiksemme. Jos viime vuonna samaa roolia totellut Tom G. Warriorin trilogia ei isommin kiinnostanut yleisöä, oli Amorphiksen kohdalla tilanne tyystin toisenlainen. Kenttä suorastaan pullisteli väenpaljoudesta, kun Tomi Joutsenen luotsaamat joukot avasivat pelin uusimman ”Halo”-levyn biisikaksikolla ”Northwards” ja ”On the Dark Waters”. Bändin lava oli Pretty Maidsin ohella yksi festivaalin hienoimpia, ja erityiset kiitokset bändin valomiehelle, joka onnistui loihtimaan lavalle hienon tunnelman ja kokonaisuuden koko keikan ajaksi.

Amorphiksen keikkasetti ei pitänyt tälläkään kertaa sisällään yllätyksiä. Pääpaino oli selkeästi uudemmassa materiaalissa, jossa bändin kaksi uusinta levyä ”Halo” ja ”Queen of Time” olivat molemmat esillä neljän biisin verran. Amorphiksen alkupään tuotannosta kuultiin kolmen biisin verran ”Tales From The 1000 Lakes” -materiaalia ja yksi ”Elegy”-ralli. Tuota materiaalia kuuntelisi toki paljon enemmänkin, mutta näillä mentiin. ”Tuonela”- ja ”Am Universum” -levyt sivuutettiin harmittavasti jälleen kokonaan. Ne kuuluvat mielestäni bändin tuotannon ehdottomaan parhaimmistoon.

No, yhtä kaikki, Amorphis soitti Time to Rockissa hyvän rutiinikeikan, joka tarjosi juuri sitä, mitä siltä etukäteen oli odottanutkin. Joutsen on yksi genrensä parhaista esiintyjistä ja vokalisteista, ja muun bändin soitto on timanttisen tiukkaa, vaikka esiintyminen olikin totutun maltillista. Setin loppupäässä kuultu ”House of Sleep” sai aikaan ison nyrkkimeren ja viimeistään siinä kohtaa huomasi, että ruotsalaisetkin ymmärtävät jotain hyvän metallin päälle

Aldo Nova

Aldo Nova oli yksi festivaalien mielenkiintoisimmista ja samalla erikoisimmista buukkauksista. Artistina suurta suosiota 80-luvun alussa nauttinut kanadalainen keskittyi myöhemmin enemmän biisien kirjoittamiseen ja tuottamiseen muun muassa sellaisille nimille kuin Celine Dion ja Jon Bon Jovi. Hän sai työstään myös Grammy-palkinnon vuonna 1996. Vuonna 2022 Nova julkaisi pitkästä aikaa omaa musiikkiaan. Massiiviset mittasuhteet saanut ”The Life and Times of Eddie Gage – A Rock Opera – 10-song EP – A Little Preview” -teos sai samana vuonna jatkoa vielä peräti kolmen EP:n verran, joten siinä purkautui kerralla edellisten vuosikymmenten aikana kasautunut materiaali. Levyjen julkaisun myötä Nova aloitti myös keikkailun, joka ulottui tällä kertaa myös tänne Eurooppaan asti. Aldo Nova ei ole täällä ihan jokapäiväinen vieras, koska hänen edellinen visiittinsä tälle mantereelle tapahtui vuonna 1983.

Nova ei ole keikkaillut koskaan aiemmin Ruotsissa, joten tarjolla oli harvinaista herkkua. Novan keikka lähti liikkeelle ”Blood On The Bricks” -levyltä löytyvällä ”Modern World” -kappaleella. Novan musiikki ei vaikuttanut olevan muutamaa biisiä lukuun ottamatta kovin tunnettua, joten yleisö oli keikan alussa enemmänkin odottavalla kuin riehakkaalla kannalla. Kolmantena kuultu, ja samalla Novan suurimpiin hitteihin lukeutuva, ”Under The Gun” oli kuitenkin poikkeus, ja se sai yleisöltä hyvän vastaanoton. Nova ei ole enää ihan nuori kaveri, ja sen myötä on ymmärrettävää, että hänen esiintymisensä oli aika rauhallista ja hillittyä. Laulu ja soitto kulkivat kuitenkin edelleen mallikkaasti. Novan rinnalla soittaneet kitaristi Jack Frost (Seven Witches) ja basisti Dario Seixas pitivät huolen, että lavalla sattui ja tapahtui. Erityisesti Seixas oli lavalla kuin pyörremyrsky. Aldo Novan keikka oli alusta loppuun oikein viihdyttävä, ja kun setin päättänyt ”Medicine Man” läheni loppuaan, kävi mielessä, että hyvä, kun tuli nähtyä Aldokin ainakin kerran livenä. Toista mahdollisuutta ei välttämättä enää tule.

Maanantai

Michael Monroe

Michael Monroe on tullut nähtyä vuosien aikana niin moneen kertaan, että on oikeastaan aika vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa hänen keikoistaan. Niitä on oikeastaan ollut ainoastaan kahdenlaisia: erittäin hyviä ja erinomaisia. Time to Rockin keikka lukeutuu ehdottomasti jälkimmäisiin, koska se oli alusta loppuun suoranaista rock ’n’ rollin ilosanomaa.

Monroen biisit ja biisilista eivät sisältäneet mitään uutta tai yllätyksellistä mutta se asenne, millä homma hoidettiin, oli mahtava. Heti keikan avanneesta ”Dead, Jail or Rock’n’ Rollista” lähtien pelin henki oli selvä. Nyt mentiin eikä meinattu. Aika moni Ruotsin poika ja tyttö oli varmasti ihmeissään todistaessaan sellaista pyörremyrskyä, joka laantui vasta keikan päättäneeseen ”Up Around the Bendiin”. Ei lisättävää.

Phil Campbell and The Bastard Sons

Motörhead-kitaristi Phil Campbellin johtama Phil Campbell and The Bastard Sons kasattiin vuonna 2016 vain muutama kuukausi Lemmy Kilmisterin valitettavan poismenon jälkeen. Bändi koostuu nimensä mukaisesti Phil Campbellistä sekä hänen kolmesta pojastaan Toddista, Danesta ja Tylasta sekä vokalisti Joel Petersistä, joka liittyi bändiin vuonna 2021. Bändi on ehtinyt julkaista jo kolme täysimittaisia levyä, joista viimeisin, ‘Kings of the Asylum’, näki päivänvalon vuonna 2023. Yleisöä oli kertynyt paikalle jo mukavasti, kun bändi hyökkäsi lavalle ja aloitti niin sanotun nimikkobiisinsä ”We’re the Bastards”, jota seurasi ”Freakshow”. Bändin saama vastaanotto oli tässä kohtaa sellainen varovaisen hyväksyvä, mutta seuraavana kuultu Motörhead-klassikko ”Going to Brazil” sai yleisön selkeästi hereille. Sama kaava toistui oikeastaan koko keikan ajan, mikä ei sinällään ollut ihme, koska kontrasti Motörhead-klassikoiden ja bändin oman materiaalin välillä on suuri.

Michael Monroe vieraili lavalla ”Born To Raise Hell” -biisin aikana ja sai raikuvat aplodit. Tuttuun tapaansa jatkuvasti purkkaa jauhava maestro Campbell oli lavalla oma cool itsensä, ja Peters hoiteli vakuuttavasti vokalistin tonttinsa. Hän ei toki ole mikään Lemmy, eikä varmasti edes pyri siihen, mutta hienosti hän klaarasi ‘Killed By Deathin’ ja muut klassikot. Vahvaa suorittamista kaiken kaikkiaan ja mielenkiinnolla seuraan, mihin bändi vielä kehittyy.

Vandenberg

Minulle yksi festivaalien odotetuimmista esiintyjistä oli hollantilainen Vandenberg, jota luotsaa sukunimensä mukaisesti Adrian Vandenberg. Bändillä on historiaa jo 80-luvun alkupuolelta, jolloin se julkaisi kolme kohtalaisesti menestynyttä albumia. Parhaiten Vandenberg tunnetaan tietenkin Whitesnakesta, jonka riveissä hän vaikutti vuosina 1986–1992 ja 1994–1997, jolloin Whitesnake lopetti toimintansa Coverdalen siirtyessä soolouralle/eläkkeelle. Kaikkihan sen tarinan tuntevatkin, mutta Vandenberg otti lopettamisen tosissaan ja piti taukoa musiikkihommista yli kolmetoista vuotta keskittyen taidemaalaukseen ja perhe-elämään. Vuonna 2004 hän teki paluun MoonKings-nimisen orkesterin kanssa, joka julkaisi pari kohtalaisesti menestynyttä levyä. Voitettuaan bändin nimenkäyttöoikeuskiistan entisiä bändikavereitaan vastaan teki Vandenberg paluun vuonna 2020 kokonaan uudistetulla kokoonpanolla, jossa vokalistin tonttia hoiti aluksi Ronnie Romero. Sittemmin ruotsalainen kultakurkku Mats Leven on kuitenkin korvannut Romeron, ja hänen kanssaan levytetty ”Sin”-albumi näki päivänvalon loppuvuodesta 2023.

Vandenbergin keikka lähti liikkeelle edellä mainitun levyn ”Hit the Ground Running” -biisillä, joka on paitsi levyn parhaimmistoa myös yksi parhaista hard rock -biiseistä, joita on vähään aikaan julkaistu. Biisin riffi ja laulumelodiat tuovat vahvasti mieleen Whitesnaken ”Slip Of The Tongue” -levyn, jonka biisit ovat pääsääntöisesti juuri Vandenbergin käsialaa. Mats Leven osoitti heti alussa mikä hän on miehiään ja lauloi todella vahvasti. En tiedä, miten hän sen tekee, mutta hän kuulosti aivan nuorelta Coverdalelta. Se kävi selväksi parhaiten illan monien Whitesnake-biisien aikana: ”Sailing Ships”, ”Gimme All Your Love”, ”Crying In The Rain”, ”Judgement Day”, ”Here I Go Again” ja erityisesti ”Still of the Night” kuulostivat Levenin tulkitsemina fantastisilta. Kun vielä miettii, että Levenillä on taustaa myös niin erilaisista bändeistä kuin Candlemass ja Therion, ei hänen muuntautumiskykyään voi kuin ihmetellä. Kyseessä on siis todellinen kameleontti.

Entäpä sitten Adrian Vandenberg? Näyttävään nahkarotsiin pukeutunut pitkänhuiskea hollantilainen esiintyi ammattimaisen varmasti, soitto kulki komeasti, ja hymy oli leveä koko keikan ajan. Oli hieno nähdä kitaristi tositoimissa pitkän tauon jälkeen, koska näin hänet viimeksi lavalla Whitesnaken kanssa vuonna 1997. Vandenberg ei ole enää nuori poika, sillä hänen uransa sai alkunsa jo 70-luvun puolivälissä. Nopealla laskutoimituksella hän on jo liittynyt 70-vuotiaiden kerhoon, mitä ei ihan heti uskoisi.

Muun bändin jäädessä suosiolla taustalle tarjoili Leven/Vandenberg-kaksikko hyvän show’n, joka oli yksi festivaalin parhaista. Setissä oli omaan makuuni ehkä vähän liikaa Whitesnake-biisejä, mikä luonnollisesti verotti muuta osastoa. Uudelta ”Sin”-levyltä kuultiinkin vain tuo yksi kappale, ja muuta Vandenbergin tuotantoa oli mukana viiden biisin verran. Niistä parhaiten erottui bändin debyytiltä löytyvä ”Burning Heart”, joka lienee Vandenbergin tunnetuin ja menestynein biisi kautta aikain. Yhtä kaikki: Loistava keikka, loistava bändi. Sen näkisi mielellään uudestaan koska tahansa.

Uriah Heep

Uriah Heep on bändi, joka on muistaakseni soittanut vuosien varrella eniten keikkoja Suomessa (ja puhutaan siis ulkomaalaisista yhtyeistä). Niitä keikkoja taitaa olla takana jo pitkälle toista sataa, joten omallekin kohdalle on osunut melko paljon. Heepin keikat ovat aina olleet järjestään hyviä ja on oikeastaan käsittämätöntä, että lukuisista miehistönvaihdoksista huolimatta se on aina kyennyt kuulostamaan itseltään eli Uriah Heepilta. Samaten se on vuosi toisensa jälkeen kyennyt julkaisemaan laadukkaita albumeita, joista viimeisin, ”Chaos & Colour,” näki päivänvalon vuonna 2022.

Yhtyeen ainoan alkuperäisjäsenen, Mick Boxin, luotsaama ryhmä aloitti keikkansa rytinällä uusimman levyn ”Save Me Tonight” -kappaleella, jota seurasi edelliseltä albumilta löytyvä ”Crazed By Heaven”. Kolmantena kuultu ”Rainbow Demon” vei bändin takaisin tutun ja turvallisen 70-luvun materiaalin maailmaan ollen yksi keikan huippukohdista. Muita harvemmin kuultuja kappaleita olivat John Lawtonin aikakautta edustava ”Free ’n Easy” ja ”The Magician’s Birthday” -albumilta löytyvä “Sweet Lorraine.” Oli ilahduttavaa, että settiin oli mahdutettu myös peräti kolme uuden albumin biisiä, mikä kertoo samalla siitä, ettei bändin uudempi tuotanto juurikaan häviä sen klassiselle materiaalille. Bändin esityksessä ei ollut tälläkään kertaa moitteen sijaa: Bernie Shaw laulaa edelleen komeasti, eikä jalka tunnu vieläkään painavan.

Boxille myös iso hatunnosto, sillä vaikka hän kolkuttelee kohta jo kunnioitettavaa 80 vuoden ikää, ei se pahemmin välittynyt lavalta. Kitara soi entiseen malliin, plektrat saivat kyytiä, ja hänen tuttu leveä hymynsä oli läsnä koko keikan ajan. Keikan päättäneen ”Lady In Blackin” soidessa oli helppo havaita, että tuo samainen hymy oli tarttunut aika monen muunkin kasvoille, ja se kertookin keikasta kaiken olennaisen. Heep on aina ollut todellinen hyvän mielen ja fiiliksen orkesteri, ja sitä se on edelleenkin. Uriah Heep oli oikeastaan monellakin tapaa juuri se täydellinen bändi päättämään tämän vuoden Time to Rock -festivaalin.

Time To Rock on festivaali, jota voin taas lämpimästi suositella kaikille perinteisen hard rockin ja klassisen rockin kuuntelijoille. Kuten jo aiemmin totesin toimivat järjestelyt festivaaleilla esimerkillisen hienosti, ja meininki oli kaikin puolin erittäin rentoa ja positiivista. Festivaaleille on helppo tulla Suomesta vaikkapa lentämällä Kööpenhaminan kautta, josta pääsee perille junalla parissa tunnissa. Majoitusvaihtoehtoja on myös runsaasti tarjolla lähikaupunkien hotelleista aina teltta-alueisiin ja erilaisiin hostellimajoituksiin. Oli muuten merkillepantavaa, että suomalaisten vierailijoiden ja bändien määrä oli kasvanut ilahduttavasti viime vuodesta. Ehkäpä näitä raportteja siis oikeasti seuraa joku – ja vielä lukeekin. Ensi vuonna taas uudestaan!

WWW.TIMETOROCK.SE