Klassisen, raskaan rockin monimuotoisuus – arviossa Black Country Communionin ”V”
Toukokuun puolivälissä raskaan, klassisen rockin superbändi, Black Country Communion on sipaissut tiskiin viidennen pitkäsoittonsa. Albumi on siunattu yksinkertaisen ytimekkäästi nimellä ”V”. Trapezen, Deep Purplen, Black Sabbathin ja The Dead Daisiesin riveistä vuosikymmenten varrelta tuttu laulaja-basisti Glenn Hughes johtaa eräistä planeetan kovimmista blues-pitoisen raskaan rockin ryhmistä tällä kertaa totuttua laveammalla tyylilajikirjolla.
”Enlightenin” tanakan melodinen riffimurske juontaa juurensa Phil Lynottin soolouran ja Thin Lizzyn leirin jäänteille. Toisen polven mestarirumpali Jason Bonhamin, Hughesin ja blues-virtuosi Joe Bonamassan yhteiskäsittelyssä kappale rullaa leikitellen, makeassa takakenossa. Albumin ehdoton kärkibiisi ja kestohitti on armottoman tehokkaasti funkahtava ”Stay Free”. Dream Theateristakin tutun kosketinsoittajan, Derek Sherinianin vanhahtava moog-soundi jäljittelee makeasti George Clinton & The Parliamentin vastustamatonta groovea, vaikka ei notkeudessaan ja röyhkeydessään aivan ylläkään sen kanssa samalle levelille. Hauskoja mielleyhtymiä kappaleesta juontaa myös Oulun hurjiin rymistelijöihin, Radiopuhelimiin.
Albumilta yhdysvaltalaisen aavikko- ja stoner rockin tomua pöllyävä ”Red Sun” on samalla albumin raskain mutta keväisen rullaava kappale. Gary Mooren ja David Coverdalen Whitesnaken vanavedessä selkeästikin tehty yökerhoblues ”Restless” tarjoilee aikuiseen makuun albumin herkintä antia. Biisiä ei isommin pilaa edes Bonamassan oman soittotaidon brassailua alleviivaava, korostetun rajusti riuhtaistu kitarasoolo.
Albumin kolmannen videosinglen, ”Letting Go”:n myötä Black Country Communion lyö harkitusti modatun AC/DC-vaikutteisen vaihteen silmään. Letkeän ylväästi himmaillen rockaavasta ”Skywaysta” on helppoa povata tulevan kiertueen live-bravuuria. ”V”:llä tyylikkäin irtiotto yhtyeelle itselleen leimallisen rukiisesta, standardipitoisesta hardrockista on taas Rage Against The Machine -tyyppisen vaihtoehtorockiin viittavan moukari-groove-riffin varassa rullaava ”You’re Not Alone”.
Albumin päättävä biisikaksikko, Led Zeppelinin ”Kashmirin” esimerkkiä seuraten, leimallisen eteerisesti riffittelevä ”Too Far Gone” sekä Soundgardenille ja Chris Cornell-vainaalle kumartava, maukkaan grungahtavalla kromaattisella kertosäkeellä varustettu ”The Open Road” viittaavat hyväksyvästi amerikkalaisen juurevan raskaan rockin bändien juurille Grand Funk Railroadin ja Black Oak Arkansasin suuntiin.
Viidennellä tulemisellaan jytärockin nimimiesten ryhmä esittää parhaimmillaan erinomaista ja muuntautumiskykyistä osaamistaan. Kunpa sen vastustamaton kiihko ja tarttuvuus vain kestäisi loppuun asti koko albumin mitalta. Monessa liemissä keitettyjen muusikoiden käsityönä muovaaman kokonaisuuden kaltainen laatuteos ei kuitenkaan synny keneltä tahansa muusikonalulta. Siihen vaaditaan rutosti enemmän.
