”Klassisia kuteja isosta pyssystä” – Haastattelussa BPMD- ja Overkill-vokalisti Bobby ”Blitz” Ellsworth
Myös Kaaoszine otti korona-aikana digiloikkaa ja skypetti 12. toukokuuta merten taa. Saimme haastateltavaksemme Yhdysvaltain New Jerseystä Overkill-yhtyeen vokalistina parhaiten tunnetun käkkäräpää Bobby ”Blitz” Ellsworthin. Ellsworthilla sekä hänen soittokavereillaan Mark Menghillä (Metal Allegiance), Mike Portnoylla (muun muassa Metal Allegiance, ex-Dream Theater, The Winery Dogs, Sons of Apollo ja Twisted Sister) ja Phil Demmelillä (Vio-Lence, ex-Machine Head, Torque ja Slayerin livekokoonpano) on ollut työn alla uuden, juurevan bändiprojekti BPMD:n debyyttialbumi. Yhtyeen kirjainyhdistelmänimi mukailee ELP– (Emerson, Lake & Palmer) ja CSN&Y– (Crosby, Stills, Nash & Young) yhtyeiden nimien tyylittelyä. Jokaisen soittajan nimen alkukirjaimen mukaisesti nimetty yhtye on 1970-luvun klassista Amerikan rockia metallisella kosketuksella tykittävä kombo, jonka alkuaineena toimii hien ja korkeaoktaanisen bensan katkuinen Amerikan malliin leveäksi taottu riffipitoinen rock. Yhtyeen kesäkuussa julkaistavalla debyyttialbumilla ”American Made” restauroi yhtye uuteen uskoon kappaleita yhtyeiltä ja artisteilta kuten Mountain, Lynyrd Skynyrd, Van Halen, Blue Öyster Cult, Ted Nugent, Cactus, Howlin’ Wolf, Willie Dixon, Aerosmith, ZZ Top, The James Gang ja Grand Funk Railroad.
Langan päästä kuuluu aurinkoinen ja elämänmyönteinen 61-vuotiaan herran ikäisekseen nuorekas ääni.
Mainos päättyy
Onko Blitz puhelimessa?
Blitz: Hei Mikko!
Hei Bobby ja tervetuloa Kaaoszinen haastatteluun! Miten karanteeniaika on kulunut sinun, BPMD:n ja Overkillin miehistön kohdalla? Oletteko pysyneet terveinä?
Mainos päättyy
Blitz: Kiitos, Mikko, kysymästä! Voin fantastisesti ja kuten suurin osa maailman kansasta, olemme viettäneet viime ajat kotona (naurua). Asun täällä Luoteis-New Jerseyssä, tunnin ajomatkan päässä New Yorkin Manhattanilta. Molempien yhtyeideni jäsenistö perheineen on toistaiseksi pysynyt terveinä, mikä on lohdullista. Kaikesta pandemian aiheuttamasta pysähtyneisyyden tilasta huolimatta olemme kuitenkin pyrkineet pitämään bisnesosaston rattaat pyörimässä, vaikka keikkailu ei ole viime kuukausina onnistunutkaan. Overkill on demottanut alkuvuodesta yhdeksän uutta kappaletta, ja uutta albumia siltä voi odottaa ilmestyväksi ensi vuoden aikana. Mitä todennäköisemmin musiikkiteollisuus on tuolloin noussut jo takaisin jaloilleen koronakurimuksen jäljiltä ja voimme taas painaa täyttä häkää eteenpäin julkaisujen ja keikkojen osalta.
Juttelimme viimeksi Helsingin Tavastian edustalla ennen lavalle astumistanne Overkillin ”Electric Age” -albumin Euroopan-promokiertueen keikalla alkuvuodesta 2013. Miltä Suomessa soittaminen on teille yleisesti ottaen maistunut?
Blitz: Kyllä, kyllä, muistan sen kiertueen hyvin. Soitimme tuolloin ensimmäisen headline-klubikiertueemme Suomessa. Soitimme tuolloin ainakin Tavastialla ja Oulussa. Olemme soittaneet siellä myös pienempiä festivaaleja. Ne ovat olleet hienoja keikkoja.
Mennään nyt kuitenkin suoraan asiaan, eli uuden cover-pumppunne BPMD:n debyyttilevyyn ja sen syntyyn. Mistä syntyi idea perustaa klassisia Amerikan rock-ralleja metallisella kuorrutuksella tuuttaava coverbändi?
Blitz: Alun alkujaan se oli ystäväni, metalli-coveryhtye Metal Alliancen basisti Mark Menghin idea. Viime kesänä, eräänä aurinkoisena päivänä hän oli grillaamassa purilaisia olutpullo kädessään talonsa takapihalla Pennsylvaniassa. Radiosta alkoi soida ”Lynnäreiden” ”Saturday Night Special”. Siinä samassa hänen 8-vuotias poikansa tokaisi: ”Isi, sun pitää tehdä oma versio tästä rokkibiisistä!” Menghi vastasi pojalleen, ettei Metal Allegiance tee muita kuin metalli-covereita. Siitä se ajatus sitten heräsi. Hetken mietittyään ja toisenkin oluen nautittuaan Menghi otti puhelimen ja soitti minulle kysyäkseen, olenko mukana hänen cover-yhtyeessään, joka alkaa tehda 1970-luvun rock-covereita (naurua). Totta kai olin! -70-luvun ajan heavy rock -nuoruuden eläneenä lupauduin mukaan siltä istumalta. Seuraavaksi Menghi soitti sitten rumpalillemme Portnoylle, joka myös lupautui mukaan. Viimeisenä matkaan kysyttiin tuolloin juuri Machine Headissa 18-vuotisen uransa lopettanutta Demmeliä, joka oli myös valmis projektiin siltä istumalta, pitämään hauskaa kanssamme. Kaikki tuo tapahtui yhden päivän aikana. Jokainen meistä oli hommasta aivan innoissaan.
Mainos päättyy
Myös lopputuloksesta, ”American Made” -albumin meiningistä, kuuluu, että teillä on ollut studiossa ilmeisen hauskaa. Eikö vain?
Blitz: Totta vie. Ja siis tässä yhteydessä täytyy korostaa sitä, että normaalista muusikon työstä poiketen meidän täytyi kyseisessä projektissa keskittyä ainoastaan esittämään kappaleet niiden arvokkuudelle ja luonteelle sopivalla tavalla. Olimme kukin jo entuudestaan soittaneet keskenämme erinäisissä yhteyksissä ennenkin. Se BPMD:n toimimiseen tarvittava henkilökemia oli siis jo olemassa kimpassa soittamiemme livekeikkojen perusteella jo ennen yhtyeen varsinaista perustamista ja äänityksiin ryhtymistä. Studiossa bändikemia heräsi henkiin seuraavanlaisesti: Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun kaikki olivat lupautuneet proggikseen mukaan, kokoonnuimme Pennsylvaniaan, Portnoyn talon kotistudioon jamittelemaan kappaleita. Tunnin mittaisen tunnustelun jälkeen homma toimi niin hyvin, että kokeilimme piruuttamme äänittää yhtyeen ensimmäiset demoraidat siltä seisomalta. Sillä tavalla se kaikki syntyi. Bändin perustamishetkestä lukien jamittelimme kappaleita jo kahden viikon kuluttua, ja jo kuukauden kuluttua olimme täyttä häkää äänittämässä levyn pohjia. Kaikki albumin rumpuraidat olivat yhtäkkiä narulla kymmenen tunnin äänityssession jälkeen. Rakastamme sitä 70-luvun tyyliin kuuluvaa jamihenkeä, mikä keskenämme soittamisesta syntyi. Se tuntui vaan rullaavan pirun hyvin.
Vanhan Dream Theaterin rönsyilevän rytmisoiton pohjalta kuunneltuna Mike Portnoy soittaa BPMD-debyytin kappaleet todella suoraviivaisen tiukasti pitäen paketin alusta loppuun jämäkästi kasassa. Olisin henkilökohtaisesti odottanut häneltä biisien sovituksiin jopa enemmänkin epärytmejä ja soitannollista kikkailua. Miten suhtaudut Miken soitannollisiin otteisiin uudella albumillanne?
Blitz: Täytyy toki muistaa, että kappaleet, joita lähdimme tekemään, ovat rytmirakenteiltaan hyvin suoraviivaisia. Halusimme myös tehdä tyylitajulla kunniaa alkuperäisille versioille lisäilemättä mukaan turhia taidonnäytteitä. Asiaa voisi verrata talon rakentamiseen. Ennen kuin voit alkaa tehdä mitään koristeluja ja asettelemaan design-sisustuselementtejä, täytyy talon perustusten olla jämäkästi paikoillaan. Portnoy oli itse asiassa ensimmäisiä meistä, jotka vaativat äänittämiemme versioiden noudattelevan perusrakenteiltaan alkuperäisiä, simppeleitä versioita.
Luuletko, että klassinen rock ja rock’n roll -musiikki ovat tehneet paluun esimerkiksi metalli- ja punk-yhteisöjen keskuudessa? Esimerkiksi Danzig julkaisi vastikään Elvis-cover-albuminsa, ja nyt te tulette ja tarjoatte metalliyleisölle täyslaidallisen vanhaa perusrockia metallisemmalla otteella. Mikä on klassisen rockmusiikin viehätyksen salaisuus vuonna 2020?
Blitz: Minulle merkityksellisintä on se, että vietin nuoruuteni kuunnellen noita legendaarisia bändejä ja biisejä. Ne ovat olleet minulle aina tärkeitä musiikkihommien alkulähteitä. Olin pahimmassa teini-iässäni vuonna 1973, jolloin raskas rock tuli rytinällä musiikkimarkkinoille. Minun aivan ensimmäinen kosketukseni raskaampaan musiikkiin oli Mountainin debyyttialbumi ”Climbing!” (1970) kuin myös samana vuonna ilmestynyt Cactus-yhtyeen debyyttialbumi. 40-vuotisen ammattimuusikon uran jälkeen palaaminen aivan musiikki-innostukseni alkulähteille oli äärimmäisen hauska kokemus. Se oli lisäksi todella mukavaa vaihtelua nykypäivän tavanomaisempiin musiikkihommiin.
Mutta mitä klassisen rockin suosioon tulee, niin esimerkiksi Glenn Danzigille Elvis Presley on ollut alusta asti suuri innoittaja niin laulusoundin kuin äänenkäytönkin suhteen. Elvis on ollut Glennille ilmaisun tyylillinen mentori. Heidän välinen musiikillinen suhteensa on todella upea tarina raskaan musiikin ja punkrockin historiassa. Elvis on yksinkertaisesti Glennin tärkeimmät musiikilliset juuret. Me toteutamme BPMD:tä täysin samalla periaatteella mutta ainostaan myöhemmän vuosikymmenen iskevän rock-musiikin vaalimisen muodossa.
Miten nuo 12 biisiä valikoituivat debyyttialbumillenne? Levy-yhtiön tiedotteen mukaan kukin bändin jäsenistä valikoi äänitettäväksi kaksi henkilökohtaista klassisen rockin suosikkia. Entä loput biiseistä, äänitittekö tai ehdotitteko mukaan sellaisia biisejä, jotka eivät vielä päätyneet levylle?
Blitz: Kyllä, meillä oli itse asiassa pari sääntöä koskien albumin biisivalintoja. Originaalien versioiden tuli olla äänitetty ja julkaistu 1970-luvulla. Biisien täytyi myös olla amerikkalaisia. Jos et sattunut pitämään jonkun toisen biisivalinnasta, et voinut suinkaan kieltäytyä soittamasta sitä, vaan sinun täytyi yksinkertaisesti löytää oma ilmaisullinen tapasi soittaa ja tulkita kyseinen kappale uskottavasti studio-olosuhteissa. Loppujen lopuksi biisien valintaprosessi oli yksinkertainen ja demokraattinen kaikkia meitä kohtaan. Muistan toki, kun Phil valitsi sessioihin Blue Öyster Cultin ”Tattooed Vampire”- ja Van Halenin ”D.O.A.”-kappaleet. Olin silloin, että ”hitto vie, en olisi koskaan kuvitellut meidän esittävän näitä biisejä”. En osannut kuvitella henkilökohtaisesti laulavani noista biiseistä kumpaakaan (naurua). Lopulta minun täytyi kuitenkin vain tehdä raakaa duunia haastaen samalla itseni laulajana ja tulkitsijana työstämällä kappaleet itselleni luontevan kuuloisiksi.
Kyseisestä haastavuudesta tuli itse asiassa eräs koko albumin teon hauskimpia kokemuksia. Minun täytyi oppia vanhana jääränä uusia taitoja ja lähestymistapoja. Itse valitsemiemme biisien lisäksi äänestimme kaksi mukaan otettavaa ekstrabiisiä. Toinen noista äänestyksen kautta mukaan valikoituneista oli Portnoyn ehdottama The James Bandin ”Walk Away” ja toinen Grand Funk Railroadin ”We’re An American Band”, joista jälkimmäinen oli oikeastaan ilmiselvä teemabiisi koko albumille.
Kuulostaa todella spontaanilta menolta. Olen toisaalta aina henkilökohtaisesti pitänyt sinua, Bobby, eturivin thrash metal -yhtyeiden vokalisteista eniten klassisen raskaan rockin laulutyylin omaksuneena keulamiehenä. Äänessäsi on aina ollut mielestäni tiettyä ilkeää ”Bon Scott” -vibaa, joka on tuonut esimerkiksi Overkillin musiikkiin mukavaa crossover-maustetta. Oletko kiinnittänyt asiaan itse huomiota?
Blitz: Kyllä, kuten mainitsinkin jo aiemmin, kasvualustani on ollut tuo raskas ja kovaääninen 70-luvun rock, jonka juuret ovat vanhemmassa rock’n rollissa, bluesissa ja jazzissa. Voisikin sanoa, että kaikki nuo 70-luvun rocksuuruudet olivat itselleni niitä musiikillisia johtohahmoja, jotka näyttivät esimerkkiä ja puristivat minusta esiin kaiken sen, mitä voit kuulla yhtyeitteni tekemillä albumeilla ja esittämillämme keikoilla. Olen aina thrash metal -laulajana pitänyt kiinni siitä, että laululinjoissani täytyy mahtua mukaan bluesille ja alkuvoimaiselle rockille ominaista melodisuutta. Sikäli BPMD oli minulle myös luontainen aivot narikkaan -projekti. Emme yliajatelleet tai suunnitelleet liiaksi tekemisiämme. Pistettiin vain hanaa, annettiin mennä ja nautittiin itsellemme rakkaan musiikin tulkitsemisesta.
Mitkä ovat sinulle itsellesi kolme merkityksellisintä amerikkalaisen klassisen rockin bändiä?
Blitz: Voi hitto! Tiedätkö, heti alkuun minun täytyy valita Kiss, koska se oli merkittävä sillanrakentaja klassisen rockin ja heavy metalin välillä. Se on innoittanut usean sukupolven muusikoita urallaan. Muistan nähneeni teini-iässä Kissin livenä pienehkössä, 3000-paikkaisessa Capitol Theatressa New Jerseyssä. Yhtye ei tosiaan ollut silloin alkuaikoina mikään stadionluokan yhtye vaan kiersi pienempiä klubeja pyroefekteineen, kovaäänisine äänentoistoineen täysissä kostyymeissa ja maskeissa. Yleisö pääsi aivan lähelle sitä show’ta. Se oli järjettömän inspiroivaa! Sen muinaisen Kiss-keikan intiimisyys oli aivan toista luokkaa kuin mitä se on sittemmin ollut näillä suurilla stadion- ja areenakeikoilla, joita se sittemmin päätyi tekemään vuodesta toiseen. Toiseksi tärkeimmäksi yhtyeeksi valitsisin Ted Nugentin The Amboy Dukesin. Olen aina ollut iso ”Nuge”-fani. Sen musiikin perustahan oli valettu 50-luvun rock’n rollin tyyliin, mutta se päivitettiin aikanaan hienosti 1970-luvulle. Kolmanneksi tärkeimmäksi sanoisin Mountainin. Tulen aina rakastamaan sitä yhtyettä. Olen aina ihmetellyt, miten ne kolme jätkää kuulostivat lavalla niin paljon perustrioa massiivisemmalta yhtyeeltä. Mountain kuulosti livenä siltä kuin lavalla olisi ollut kymmenen raskaskätistä soittajaa kolmen sijasta. He soittivat todella lujaa, ja se oli koko homman pointti ja viehätysvoima (naurua).
Mielestäni Leslie Westin, Felix Pappalardin ja Corky Laingin muodostama Mountain loi maaperän koko heavy metalille, varsinkin Amerikan mantereella. Samaan aikaan heidän kanssaan Briteissä Black Sabbath ja Led Zeppelin julkaisivat ensimmäisiä levyjään. Yhdytkö väitteeseen? Missä vaiheessa ehdit näkemään Mountainin livenä yhtyeen alkuaikoina?
Blitz: Olen ilman muuta sitä mieltä, että Mountainin musiikki osui juurikin siihen saumaan, jossa klassinen rock muuntui entistä raskaammaksi musiikiksi, joka opittiin tuntemaan myöhemmin heavy rockina ja heavy metalina. Näin yhtyeen livenä New Yorkin osavaltion pohjois-osassa eräällä pienfestivaalilla vuonna 1973. Siellä oli muistaakseni mukana pari hieman nimekkäämpää yhdysvaltalaisyhtyettä ja muutama vähemmän tunnettu. Mountain taisi soittaa tuolloin illan pääesiintyjien lämppäribändinä.
Voimmeko myös tulkita laajemmin, että BPMD:n coveroimat klassisen rockin biisit ovat myöskin perusta sille, josta myöhemmin jalostui thrash metal kuin myös myöhempi äärimetalli eri subgenreineen.
Blitz: Absoluuttisen varmasti. Näin asia on!
Mitkä ovat mielestäsi kolme kaikkien aikojen parasta Amerikan klassisen rockin albumia?
Blitz: Hitto! Moni haastattelija onkin kysynyt tätä minulta viime päivien aikana. Heti kärkeen sanoisin Lou Reedin live-albumin ”Rock ’n Roll Animal”. Sillä Velvet Undergroundin jälkeisen ajan live-albumilla soittaa kaksi hienoa kitaristia, Dick Waegner ja Steve Hunter. Heidän kitarointinsa nostaa etenkin Velvetin ”Sweet Jane” -biisin uuteen loistoon.
Aivan, ja Lou Reedin yhtyeessä kyseisellä livealbumilla soitti myös pari vuotta sitten edesmennyt suomalaissukujuurinen rumpali Pentti Glan.
Blitz: Vau, hienoa! Se on todellakin hieno, raskas rock’n roll -albumi. Kyseinen albumi avasi myös uusia musiikillisia väyliä esimerkiksi Thin Lizzyn tuplakitarasoundille ja noina aikoina heräämäisillään olleelle glam rockille. Sitten toiseksi merkityksellisimpänä levynä täytyy mainita Kissin ”Alive”. Se levy oli minulle myös raja-aitoja kaatava teos sen ajan rock-albumien joukossa. Kolmannelle sijalle yltää Mountainin debyyttialbumi ”Climbing!”.
Miten sait ensimmäiset rock’n roll -kärpäsen puremat nuoruudessasi? Kuuntelitko biisejä radiosta, löysitkö levyjä vanhempiesi tai kaveriesi levyhyllyistä, vai miten ylipäätään sukelsit aivan ensimmäistä kertaa rock ’n rollin kiehtovaan maailmaan?
Blitz: Olenhan minä tietysti aina ollut kiinnostunut musiikista. Jo ihan penskana minulla oli The Beatles -levyt, ja kotona kuunneltiin myös paljon musiikkia laidasta laitaan. Esi-teininä muistan pöllineeni, tai ”lainanneeni”, isäni levyhyllystä Johnny Cashin ”Live At Folsom Prison” -vinyylin (naurua). Työväenluokkaan kuulunut isäni tuki minua nuoresta pitäen ja kannusti hakemaan töitä. Palkkiona duunipaikan saamisesta tai onnistumisista hän sitten rahoitti musiikkiharrastustani. Sain ensiksikin niillä rahoilla hankittua polkupyörän. Kerran näin sitten lehdessä Columbia House -levyklubin mainoksen ”Liity klubiin ja saat kymmenen sentin hinnalla kymmenen vinyyliä!” Jälkikäteen tajusin, että liittymisen ehtoihin kuului myöskin velvoite ostaa seuraavan vuoden sisään kymmenen täysihintaista levyä (naurua). Se oli silti todella siistiä! Enkä edes etukäteen tiennyt kunnolla, mitä levyjä minä sieltä oikeasti tilaisin. Kaikki levyt, joiden kohdalla tai kappaleista löytyi maininta ”heavy”, ”hard” ”groove” ja ”rock” tai ”heavy rock ’n roll” päätyivät tilauslistalleni. Sitä kautta sain käsiini muun muassa ensimmäiset Black Sabbath– ja Led Zeppelin -albumit. Sitä kautta löytyi myös Humble Pie. Klubin katalogin valikoimassa ei siis ollut pelkästään amerikkalaista musiikkia vaan monenmoista ympäri maailman. Sillä tavalla tutustuin ensi kertaa kunnon musiikkiin.
Millaisia olivat ihan ensimmäiset bändikokeilusi?
Blitz: Lauloin New Jerseyssä 1970-luvun alkupuolella Michelle-nimisessä koulukaveripohjalta perustetussa bändissä. 13–14-vuotiaana sain ensimmäisen bassoni. Koulupäivän jälkeen mentiin aina kaverin autotalliin soittamaan. Meillä oli setissä kaiken näköistä, Creamia, Zeppelinia, varhaista ZZ Topia ja Lou Reedin ”Sweet Jane”. Se oli sitä helposti soitettavaa kolmen, neljän soinnun rockia, minkä parissa me nuoret sällit opettelimme soittamaan.
Se myös tarkoittanee sitä, että BPMD:n kohdalla sulkeutuu tietty ympyrä musiikillisen matkasi osalta, koska pääset tulkitsemaan nuoruutesi klassikoita, vai? Oletteko suunnitelleet BPMD:n kohdalla tulevaisuutta yhtään tätä levyä ja sen julkaisukeikkoja pidemmälle? Onko mahdollista, että te tulette tekemään jossain kohtaa toisenkin levyn, jolle päätyy ehkä joitakin muita teille rakkaita cover-biisejä, mahdollisesti jopa Yhdysvaltojen ulkopuolelta?
Blitz: Ehdottomasti! Se oli lähtökohtainen ajatus lähtiessämme mukaan tähän projektiin. Muistan, kun ehdotin jäbille Fleetwood Macin blues-biisiä ”Oh Well”, jonka jätkät tyrmäsivät perusteella ”ei me voida ottaa sitä, koska sen biisin teon aikaan Fleetwood oli vielä englantilainen [ennen yhtyeen muuttamista Yhdysvaltoihin 1970-luvun lopulla]”. Siitä heräsikin ajatus, että voisimme tehdä jossain vaiheessa albumin ”Made In The 70’s UK” (naurua). Se olisi myös perusteltu ratkaisu siitäkin syystä, että brittiläinen 60- ja 70-lukujen bluespitoinen rock vaikutti suuresti 70-luvun lopulla uuden aallon brittiläisen heavy metalin (NWOBHM) syntyyn ja kehittymiseen. Meillä on näin ollen runsaasti mahdollisuuksia jatkaa yhtyeemme kanssa uraamme eri teemaisilla levyillä.
Listasinkin tuossa huvikseni joitakin Yhdysvaltojen ulkopuolelta tulevia bändejä, joiden biisit voisivat soveltua oikein mainiosti BPMD:n tulkittaviksi: Cream, The Kinks, The Who, Hawkwind, Dr. Feelgood, Johnny Kidd & The Pirates ja AC/DC… Mitä mieltä olet näistä kandidaateista?
Blitz: Kyllä! Varsinkin AC/DC on jotain sellaista, jonka cover-version haluan jossakin vaiheessa ehdottomasti tehdä… tai vaikkapa Status Quon (naurua)!
Kyllä! Quokin oli aivan erinomainen livebändi kitaristi Rick Parfittin ollessa vielä hengissä. Kertaalleen tuli itsekin todistettua heidän lavapreesenssinsä livenä. Nyt, kun toissapäivänä vanhoista mestareista Little Richardkin lähti yläkerran orkesteriin, juolahti mieleeni, olisiko BPMD:n mahdollista coveroida noita aivan alkuaikojen, 1950-1960-luvun käänteentekeviä rock’n roll -klassikoita jollakin tulevalla julkaisulla? Teillä on ”American Madellakin” mukana Cactuksen ja sitäkin aiemmin Howlin’ Wolfin vuonna 1954 tunnetuksi tekemä todella vanha Willie Dixonin bluesbiisi ”Evil”.
Blitz: Siis, kyllä. ”Evil (Is Going On)” juontaa juurensa todellakin niin kauas. Luullakseni mahdollisuus vanhojen rock’ n roll -klassikoiden uudelleen versioimiseen on. Kysehän on loppujen lopuksi vain biisin uudelleen sovittamisesta, kuvittamisesta ja esittämisestä omaleimaisella tavalla. Emme vain ole toistaiseksi ehtineet puhumaan bändin jäbien kanssa asiasta, tulevaisuuden levyjen sisällöistä, mutta tuo on esimerkiksi yksi varteenotettava konsepti, jonka voisimme omasta mielestäni BPMD:llä joskus matkamme varrella toteuttaa.
Mitä koronarajoitteiden jälkeinen loppuvuosi ja alkuvuosi 2021 tulee pitämään sisällään niin BPMD:n kuin Overkillin kohdalla? Kiertue, kenties uuden levyn tekoa?
Blitz: Luulen, että kiertueelle lähtemisen mahdollisuudet ovat tänä vuonna kaiken kaikkiaan aika heikot. Kun viime vuonna saimme BPMD:lle levytyssopimuksen saksalaisen Napalm Recordsin kanssa, heidän pomonsa Thomas oli ehdottomasti sitä mieltä, että meidän täytyisi lähteä myös kiertämään uuden levymme tiimoilta. Sanoimme, että mielellämme lähdemme keikkailemaankin, jos se kiertue saadaan vain sovitettua sopuisasti yhteen meille ensisijaisten pääbändiemme aikataulutusten kanssa. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että esiintyisimme BPMD:llä pistokeikkamuotoisesti ja tapauskohtaisesti tarkkaan harkituilla ja valituilla festivaaleilla tai laivaristeilytyyppisillä eventeillä. Itse asiassa Helsinki ja Oulu olisivat yhtyeelle täydellisiä keikkakaupunkeja, ja Hellfest Ranskassa myös tietysti. Uskon, että vuoden päästä tästä eteenpäin keikkailumahdollisuudet pääsevät toteutumaan myös BPMD:n kohdalla.
Esimerkiksi Helsingin Tuska-festivaali, jolla olette soittaneet Overkillin kanssa pariinkin otteeseen vuosien varrella, on viime vuosina ottanut rosteriinsa enemmän rock-pitoisia yhtyeitä äärimmäisimpien metallityylien yhtyeiden sijaan. Muistan ainakin vuoden 2010 Tuskan-keikan, jolloin esiinnyitte samalla telttalavalla muun muassa Crowbarin ja Nilen kanssa. Se voisi olla sopiva festari BPMD:lle ja miksei Overkillillekin, esimerkiksi ensi vuonna?
Blitz: Aivan! Tiedän ja muistan sen festivaalin. Muistan myös tuon kyseisen festivaalikeikankin. Sitä aiemmalla vierailulla Tuskassa soitimme ilmeisesti samaan aikaan Ministryn kanssa.
Oletteko päässeet treenaamaan kummallakaan yhtyeellänne karanteeniaikana? Kuinka olette hyödyntäneet aikanne näinä koronakuukausina?
Blitz: Emme ole voineet pitää yhteistreenejä koronapakotteiden takia. Kukin on kuitenkin treenannut tahollaan. Olemme periaatteessa kuitenkin pystyneet pyörittämään bändiemme bisnestä koko tämän ajan kotoamme käsin. Lisäksi uusien Overkill-demobiisien jatkojalostaminen ja lauluraitojen sovitukset kotistudiossani on pitänyt minut kiinni työn syrjässä ja jopa kiireisenä nämä ajat. Kaikkihan varmaan tietävät, että se on minun pääasiallinen yhtyeeni, ja BPMD tulee hauskanpitoprojektina siinä sivussa ja Overkillin ehdoilla.
Miltä uusi Overkill-materiaali kuulosta tällä kertaa demotusvaiheessa? Miten kuvailisit sitä verrattuna aiempien levyjen materiaaliin?
Blitz: Se kuulostaa ennen kaikkea tuoreelta. Tässä vaiheessa annan sen tekeytyä rauhassa omalla painollaan ja annan kappaleiden kehitysajatusten hautua rauhassa mielessäni. Uusissa biiseissä on ehkä enemmän mukana maukkaita, keskitempoisia osia kuin viimeaikaisessa materiaalissamme. Verrattuna esimerkiksi ”The Electric Age”- ja ”White Devil Armory” -albumeihin uusissa biiseissämme on enemmän hitaampaa, keskitempoista menoa. Luulen kuitenkin, että nuo kappaleet tulevat vielä kokemaan yllättäviäkin muutoksia ennen kuin ne saadaan sovitettua lopulliseen, levytettävään muotoonsa. Tässä vaiheessa kappaleista on vielä vaikeaa sanoa mitään varmaa, koska albumi on kaavailtu saatettavaksi miksausvaiheeseen tammikuussa. Meillä on siis vielä puoli vuotta aikaa ruuvata näitäkin kappaleita lopulliseen muotoonsa.
Haastatteluaikamme alkaa pian lähestyä loppuaan, joten mitä haluaisit sanoa viimeisiksi sanoiksesi suomalaisille Overkill- ja BPMD-faneille ja kenties ihmisille, joille uusi yhtyeenne on vielä tuntematon tapaus? Miten promoaisit sitä Kaaoszinen lukijoille ja suomalaisille vanhan liiton rehellisen heavy metalin ja rockin diggareille?
Blitz: Ensiksikin haluan sanoa: ”Hyvää iltaa, herra ja rouva Suomi (naurua)”! Paljon terveisiä teille BPMD:ltä ja Overkillilta. BPMD soittaa klassista tavaraa lujaa ja energisesti. Avatkaa korvanne ja mielenne. Nauttikaa musiikista ja pitäkää hauskaa.
Kiitos, Bobby, hienosta ja kattavasta haastattelusta Kaaoszinen puolesta! Kaikkea hyvää sinulle ja yhtyeillesi. Pysykää terveinä! Toivon mukaan näemme yhtyeitäsi taas tien päällä keikkailemassa.
Blitz: Kiitos, Mikko! Pärjäilkää te siellä Suomessa ja pysykää terveinä. Nähdään pian!
BPMD:n ”American Made” ilmestyy 12. kesäkuuta Napalm Recordsin kautta.