Klassista rokkia klassisimmillaan: Freen ”Fire and Water” 50 vuotta
Brittiläinen rock-yhtye Free on sekä englantilaisen valkoisen blues rockin pioneereja että yksi 1960- ja 1970-lukujen taitteen merkittävimpiä yhtyeitä. Yhtye oli 70-luvun alussa yksi menestyksekkäimmistä brittiläisistä blues rock -bändeistä ennen hajoamistaan sisäisten ristiriitojen vuoksi vuonna 1971. Bändi kokosi uudelleen rivinsä 1972, mutta hajosi lopullisesti 1973. Yhtyeen tavaramerkkejä ovat muun muassa Paul Kossoffin (1950–1976) rouhea kitaransoitto, rumpali Simon Kirken (s. 1949) ja basisti Andy Fraserin (1952–2015) muodostama ryhdikäs rytmisektio sekä Paul Rodgersin (s. 1949) sielukas ja raspinen lauluääni.
Vuonna 1968 perustettu yhtye debytoi samana vuonna Island Recordsilla esikoisalbumin ”Tons of Sobs” muodossa, jota seurasi studioalbumi ”Free”. Yhtyeen albumien myyntiluvut jäivät vaatimattomiksi ennen kolmatta albumia ”Fire and Water” ja siltä löytyvää listaykköstä ”Alright Now”. Bändin kolmas albumi ”Fire and Water” täytti 26.6.2020 50 vuotta.
Kuten lukuisat 1960–1970-luvun klassiset rock-yhtyeet, Free tuli tutuksi lapsuudenkotini levyhyllyn ja Isle of Wight -festareiden konserttielokuvan (”Message to Love: The Isle of Wight Festival”, ohj. Murray Lerner, 1996) ansiosta. Teini-ikäisenä kuulin ensi kertaa elokuvaa katsoessani ”Alright Now’n” energisen live-version, jonka myötä minusta tuli yhtyeen fani.
”Fire and Water” on Freen paras albumikokonaisuus niin soundien, tuotannon kuin sävellysten puolesta. Kappaleet vaihtelevat riffivetoisesta, räväkästä hard rockista sielukkaisiin balladeihin. Levyn nimikkoraita laukaisee levyn käyntiin yksinkertaisella, mutta tehokkaalla voimasointuriffillä, huipentuen rauhallisen c.osan kitarasooloon. Kossoffin huikean vibraton värittämät pitkät sävelet ja painokkaat venytykset leijuvat seesteisesti kuin hämyisenä usvana utuisten vuorten päällä.
”Oh I Wept” -biisin hidastempoisessa, letkeästi groovaavassa melodiassa ja Rodgersin veret seisauttavassa laulussa on ripaus Etelävaltioiden rhythm and bluesin juurevuutta, jota kuullaan myös duurivoittoisessa kolmannessa biisissä ”Rememberissä”. Biisien juureva tyyli selittää, mistä esimerkiksi Lynyrd Skynyrd ja muut southern rock -yhtyeet ovat ammentaneet vaikutteensa.
Pianovoittoinen, Rodgersin myöhemmän yhtyeen Bad Companyn nimikkodebyytin nimiraitaa muistuttavan rauhallinen ”Heavy Load” saattelee albumin ikivihreään raitaan ”Mr. Big”. Kappale perustuu Hendrix-tyyliselle riffille ja Fraserin tunnistettavalle bassokierrolle. Biisin keskeisiä koukkuja on erityisesti synkopoivan rumpukompin heikolle iskulle osuva bassokitaran liu’utus, joka luo biisiin uniikin grooven.
Mainos päättyy
Liian varhain keskuudestamme poistunut Kossoff loistaa soolokitaristina. Hänen sooloilunsa nojaa rautaiseen tyylitajuun ja pitkiin linjoihin, salamannopeiden tilutusten sijaan. Gibson Les Paulin loputtoman sustainin ansiosta hitaat korukuviot ja maukkaat venytykset soivat kuuntelijan päässä vielä viikon päästä kuuntelun jälkeen.
Räväkkää fiilistä tasoittaa jazz-vaikutteinen, triolirytminen balladi ”Don’t Say You Love Me”, ennen hittibiisin ”Alright Now” loppuhuipennusta. Yksi rockin ikonisimmista riffeistä, tarttuva kertosäe ja Fraserin melodiset bassokuviot tekevät biisistä ikimuistoisen hitin, joka on valitettavasti päässyt kulumaan radiokanavien ylisoiton vuoksi.
”Fire and Water” on klassista rockia klassisimmillaan, ja se on tyyppiesimerkki aidosta ja raa’asta kitararock-soundista, jossa on myös paljon koukkuja, kuten ajoittaiset taustalla helisevät pianot ja murisevat Hammond-urut. Albumi ei siis lukeudu turhaan kaikkien aikojen parhaimpien rock-levyjen kermaan.
Kappaleet:
Mainos päättyy
1. Fire and Water
2. Oh I Wept
3. Remember
4. Heavy Load
5. Mr. Big
6. Don’t Say You Love Me
7. Alright Now