Klubi, Tampere 24.8.2016 – Myöhempien aikojen rankemman suomirockin tiivistetty oppimäärä

DSC03824Koskaan ei ole keikkaraportin kirjoittaminen ollut näin vaikeaa. Olen ennen ahaa- elämystäni poistanut tekstin vähintään 20 kertaa  turhautuneena näytöltä, aloittanut artikkelin vääntämisen uudestaan, ja tasaisen varmasti olen joka kerralla huomannut, että homma ei vaan toimi. Yksikään lennokas lause ei osu maaliin. Runosuoni ei syki. Kaikki tuntuu turhalta paskan jauhamiselta. Kun olen takonut päätäni seinään tarpeeksi, tajuan vihdoin homman jujun. Tässä kohtaa on turhaa vääntää muka-nerokkaita korulauseita. Koukeroisuus ei nyt vaan ole kivaa. Enimmät röyhelöt on syytä heittää lähimpään jorpakkoon. Pitää ymmärtää raportin aiheen perimmäinen pointti ja kaivaa esille olennainen. Se menee jotenkin näin. 

DSC03920Huora, Juice Normaali ja Nyrkkitappelu heittivät kukin vuorollaan Tampereen Klubilla yleisön niskaan kunnon annoksen rock n’ rollin stydeintä ydinmehua. Jokainen yhtye upposi ytimeen omalla tavallaan, mutta vahva get a piece of me, if you can – asenne, se oli kaikilla illan muusikoilla samaa kaliiperia. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyi. Ei selittelyjä, iskeviä riffejä, raivokasta meininkiä, adrenaliiniryöppyjä ja tee-se-itse-mentaliteettia vaikka muille jaettavaksi. Tuon kaiken voisi kai tiivistää yhteen sanaan, ja tuo sana on tietenkin Punk. Muoto oli (ja on) kaikilla bändeillä retroon kallellaan, mutta kombinaation pohjalla oli niin rajusti virtaa, hyvää fiilistä ja sitä kuuluisaa tekemisen meininkiä, että homma ei tuntunut vanhojen juttujen kelaamiselta, vaikka pyörää ei tällä kertaa keksittykään uudelleen.

DSC03784Meinasin lisätä yhtäläisyyslistalle tarttuvat melodiat ja mukanaan vievät koukut, mutta nuo elementit eivät ole Huoran punkissa erityisen pinnalla. Huora keskittyy enimmäkseen kiihkeätempoiseen turpaanvetoon, joka katkaistaan hetkeksi esimerkiksi rennolla ska-poljennolla. Kuulija/katsoja luulee noina hetkinä päässeensä jo karkuun ja turvallisemmille vesille, mutta ilo on ennenaikainen. Pian kiihdytetään taas täyteen vauhtiin ja bändi nekkailee pikasarjoja vaivattomasti pitkin vastaanottajan vartaloa. Huoran musiikista nousee ajoittain esille hyvinkin metallinen myrsky, ja kaiken kruunaa laulaja Anni Lötjösen mutkat suoristava ulosanti, joka viimeistään karkoittaa herkkähipiäisimmät kauas sekä talosta että puutarhasta. Toki mukana on melodiaakin, mutta raivokas asenne nousee kaiken yläpuolelle. Näillä aineksilla pitäisi pystyä räjäyttämään katto kuuta kiertävälle radalle. Yhtye ei päässyt kuitenkaan upeassa syysillassa jostain syystä kliimaksiin asti. ”Kovia ja Kiljua” videon hurjinta rypistystä ei saatu täysin toimitettua yleisölle. Kauaksi ei jääty, mutta kyllä näillä panoksilla olisi pitänyt päästä vielä kovempaan sykkeeseen. Ehkä ensi kerralla. Silloin kannattaa keskittyä vauhtiin ja jättää nopeatkin hiivat vähemmälle. Saatana.

DSC03820Juice Normaalia on jossain yhteydessä kutsuttu suomipunkin superbändiksi. Termi on tavallaan typerä, mutta kyllähän tässä meininki oli lyhyen hetken niin sanotusti isollaan. Vastustamatonta jytää, vanhan liiton punkkia, Kari Peitsamon Skootteria, purkan lailla tukkaan tarttuvia biisejä, näistä aineksista on Juice Normaali tehty. Teemu Bergmanin (Pää Kii, Kakka-hätä -77), Joni Ekmanin (Lähtevät Kaukojunat, Achtungs), Mikko Siltasen (Räjäyttäjät, Talmud Beach) sekä Antti Leppäniemen (Lapinpolthajat, The Heartburns) kollaboraatio näyttää paperilla herkulliselta. Voisi kuvitella, että nimien takaa paljastuu jonkinlainen luovuuden lähde, josta ammennetaan vaivattomasti paljon hienoa musiikkia sekä muutama korillinen bisseä. Ja kyllä, tällä kertaa arveluttavalle superbändi-termille löytyi katetta, joka jää monta kertaa saavuttamatta, kun useammasta eri osoitteesta kokoon kerääntyneet tekijämiehet yrittävät puhaltaa yhteen hiileen. Nyt toimi ja kunnolla. Olisin mielelläni aistinut tätä pidempäänkin kuin puolen tunnin verran. Ja tuosta puolesta tunnista aika hyvä siivu oli covereita, hyvällä maulla valittuja toki. Lisää matskua pojat, lisää matskua. Juice Normaali oli kompakti paketti rosoista kauneutta.

DSC03941Kolmanteen levyynsä ehtineen Nyrkkitappelun keikka oli vanhan liiton rock n’ rollin riemujuhlaa. Bändi ammentaa vahvasti 1970-luvulle tuoksahtavasta kuvastosta. Löytyy Iggy Popia, New York Dollsia, KISSia, jopa MC 5 vilahtelee varjoissa, mutta jätetään name dropping tällä kertaa tuohon. Sanotaan nyt vaikka näin, että tyylikkään paletin (Please, Kill Me kirjan lukeneet tajuavat sen varhaisimman punkin vahvan läsnäolon) osaset kootaan yhdeksi tunnistettavaksi hahmoksi, jonka perseeseen pistetään injektioruiskulla iso annos testosteronia ja turboa. Nokkaan vedetään parit viivat kokaiinia. Sen verran meinaan keuli siitä lähtien, kun Horo-Hepe juoksi Klubin ovesta yleisön läpi lavalle. Ja sen jälkeen, kun Nyrkkitappelun osuuden ensitahdit iskettiin ilmoille, ei tuo Wolverinen ja alkuihmisen risteytys pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Helvetillistä energialatausta, kovatasoisia biisejä, hikeä, ilmassa lentäviä kaljan roiskeita, perseen väkisin heilumaan pakottavaa rock n’ roll groovea. Näistä on hieno keikka rakennettu. Mutta. Nyrkkitappelun tähän astisessa tuotannossa on yksi ongelma. Yhtye ei höllää turboruuvia juuri koskaan. Jatkuva kireällä takapotkulla rytmitetty äärimmäinen pullistelu alkaa tympäisemään isompina annoksina ja esimerkiksi Horo-Hepen äärirajoilla kiehuva uhoaminen kaipaisi vahvasti pieniä hengähdystaukoja, lisää nyansseja. Jos lähes katkeamattoman polkemisen ja jyystämisen maustaisi muutamalla perusteellisella suvantokohdalla, iskisivät rajut rockriffit ja eläimellinen groove tajuntaan vieläkin tehokkaammin. Silti, kovatasoista toimittamista ja positiivisinta oli se, että allekirjoittaneelle lieväksi pettymykseksi muodostuneen uusimman levyn biisit lähtivät livenä kunnolla lentoon.

DSC03810Mitä äskeiseen voisi vielä lisätä? Lienee jo selvää, että mitään uutta, erilaista ja mullistavaa ei ollut tarjolla. Oli ”vain” armotonta menoa ja hyviä viboja. Oliko ilta onnistunut? Kyllä, mikäli osasin tulkita oikein Klubin atmosfääriä. Itselleni mieluisinta antia oli Juice Normaali. Joku yleisön edustajísta ei voinut lopettaa Huoran ylistämistä. Toisaalta Nyrkkitappelu keitti kasaan illan parhaat bailut, kun mittarina pidetään yleisön reaktioita. Kirjoittajaa alkoi tapahtuman loppupuolella jo hieman puuduttamaan, mikä saattaa tosin mennä turnauskestävyyden puutteen piikkiin. Miten vaan, ilta osoitti lievästä jupinasta huolimatta, että suomalainen rock n’ roll elää, potkii lujaa ja voi hyvin. Ehkä raportin voi lopettaa Teemu Bergmanin kommenttiin. ”Jos te ette halua päästä meistä eroon, niin älkää ostako meidän tuotteitamme. Meillä ei ole nimittäin tällä hetkellä varaa bensaan (tai dieseliin)”. Hieno asenne. Siinä on se punk. Ja entä se olennaisen esiin kaivaminen? Kaikkeni yritin. Mihinkään se ei taaskaan riittänyt.

Teksti: Miikka Tuovinen
Kuvat: Inka Malm ja Miikka Tuovinen

Kommentoi julkaisua