Slipknot kruunasi Turun Suomen metallipääkaupungiksi

Kirjoittanut Enni-Ilona Koskinen - 15.8.2022

Slipknot yhdessä monen muun dopamiinin eritystä lisäävän yhtyeen kanssa kruunasi Turun Suomen metallipääkaupungiksi 13.8. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen Knotfest, joka ainutlaatuisena kokemuksena jätti palavan halun päästä nauttimaan festariantimista uudestaan mahdollisimman pian. 

Ennen kuin puhutaan esiintyjistä ja heidän räjähtävästä energiastaan, haluan nostaa hattua ja kiittää festivaalien järjestäjiä. Oli upea nähdä, miten noin kolmeakymmentätuhatta ihmistä ohjattiin kuin mitä mainioiten koulutettuja näyttelykoiria. Jonot olivat pidempiä kuin Raamatussa luokitellut synnit yhteensä, mutta jonotusajat sitten taas hujahtivat ohi niin nopeasti, että päätä huimasi. Alue oli myös hyvin toteutettu, henkilökuntaa kuten järjestyksenvalvojia oli aina näköpiirissä ja ilmapiiri oltiin luotu turvalliseksi kaikenlaisille kanssaelijöille. Elämäni parhaimmat friteeratut muikut tuli myös nautittua näissä ilonpidoissa. 

Mutta asiaan, jonka vuoksi on poltettu rahaa, koeteltu kärsivällisyyttä ja vuodatettu kyyneliä, eli esiintyjiin. Olin istuttanut itseni päälavan läheisyyteen peräti koko festivaalien ajaksi, joten tylsästi raportista jää paitsi Pulse of the Maggots -lavalla esiintyneet Shiraz Lane, Stoned Statues, Medeia, Moon Shot ja Huoratron. Mitä muiden sanoihin on luottamista, olivat jokainen näistä bändeistä kunniamaininnan arvoisia. 

Festivaalien pääpäivän avasi Blind Channel, joka tituleerasi itseään metalliskenen poikabändiksi. Kieltämättä, olin skeptinen kyseistä yhtyettä kohtaan, mutta nuorten miesten raaka energia ja omistautuneisuus esiintymistään kohtaan todistivat ennakkoluuloni vääriksi. Niin vääriksi, että oma guilty pleasure -kappaleeni ”Balboa” piti laulaa ääneen. On ollut myös hieno nähdä, miten Blind Channel avaa ovia nuorille, jotka vasta makustelevat metallimusiikin esiasteita.

Päälavaa Suomen euroviisuvahvistuksen jälkeen kontrolloi minulle uusi tuttavuus Tesseract, joka rapsutteli endorfiinia tuottavaa rauhasta aivoistani juuri oikealla tavalla. Basari, joka tuntuu sielussa ja perseessä asti, ja jopa hieman progressiivinen lähestyminen raskaampaan musiikkiin tuotti sen verta suurta mielihyvää, että bändi ylsi omille listoille jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. 

Cradle of Filth herätti taasen kanssayleisössä erilaisia tunteita. Jotkut pyörittelivät silmiään ja haukottelivat, kun taas jotkut olisivat voineet myydä oman äitinsä ja ehkä vielä keskimmäisen lapsensa, että olisivat päässeet todistamaan tätä orkesteria. Musiikillisesti en saanut kyseisestä yhtyeestä mitään irti. Muistan jonkun joskus jossain tituleeranneen Cradle of Filthiä black metalin Limp Bizkitiksi, mikä kävi kyllä joidenkin kanssakatsojien naamoista hyvin selväksi. Show oli kuitenkin viihdyttävä ja katsomisen arvoinen, vaikka vanhat ukkelit nahkaisissa asuissa ja corpsepainteissä ehkä saikin vähän iisuttumaan. 

Alunperin olin suunnitellut pyhittäväni Bring Me the Horizonin keikan syönti-, vessa- ja juomatauoksi, mutta jostain tuntemattomasta syystä päädyin kuitenkin liki normialueen eturiviin katsomaan keikkaa, joka oli kuin olikin erittäin viihdyttävä kokemus. Yhtye raippasi kansan liikkeelle ja onnistui siinä erinomaisesti. Erehdyin ”Kingslayerin” aikana katsomaan taakseni ja hikikarpalot nousivat otsalleni, ei paahtavan helteen vuoksi, vaan pelko nousi takamukseeni että imeytyisin moshpitin joukkoon, josta en välttämättä olisi selvinnyt elossa. Bring Me the Horizon tarjosi yleisölle juuri sitä, mitä tarvittiin ennen illan pääesiintyjää – menoa, meininkiä ja tylsän yleisön mollausta, joka ennen kyseistä bändiä seisoi kuin tatti paskassa. 

Festivaalien pääesiintyjä, kaikkien odottama ja rakastama, peräti yksi maailman suosituimmista yhtyeistä, sai silmäni kostumaan. Yleisö, jota Slipknot nimittää toukiksi, sai koko Artukaisten kentän alueen tärisemään kun adrenaliini, hiki, humalatila ja huuto hukuttivat monen ajan odotuksen alleen. Aloituskappaleena toimiva ”Disasterpieces” herätti minussa sisäisen apinanraivon, joka on vuosituhansien saatossa lajistamme karsiutunut pois. Yhtyeen keulakuvan, Corey Taylorin, ei paljoa tarvinnut maksaa vaivaa saadakseen yleisöä liikkeelle, huutamaan, laulamaan ja tanssimaan. Tätä oltiin odotettu tuskallisen kauan ja Slipknotin fanikunta halusi ottaa siitä kaiken ilon irti.

Iloisena yllätyksenä settilista oli omaan makuuni varsin toimiva pakkaus. Oli uutta ja vanhaa, mutta pelkkää hyvää eikä lainkaan paskaa. ”Dead Memories” oli mukava laulatuslisä, ja ”Spit It Out” oli oikein maukas kokemus livenä ensimmäistä kertaa oman taipaleeni aikana. 

Keikan loputtua Taylor sai yleisön halkeamaan onnesta täräyttäessään ”see you next year, I promise”. Ollakko Knotfest vai eikö olla? Jos festivaali on yhtä toimiva ja hyvä kokemus kuin tänä vuonna, todellakin toivon, että Knotfest olla. Hyvän ruoan ja musiikin lisäksi alueella oli paljon erilaista aktiviteettia, kuten lävistyskoju, jos vaikka nännit olisivat alkaneet kirkua lävistystä, Lagunitas-nimisen panimon sideshow sekä ylitse muiden pursuava Slipknot-museo, jossa esillä oli todellista ja aitoa memorabiliaa vuosien varrelta. Museossa pääsi hypistelemään muun muassa käytettyjä haalareita, maskeja, rumpuja sekä ”The Devil in I” -musiikkivideossa käytettyä räjähdelaatikkoa, jonka kanssa sai ottaa myös kuvan, jonka sai omaan sähköpostiinsa. Museossa tuli vietettyä tovi jos toinenkin, hienoin kohtaamani ”näyte” oli Joey Jordisonin kuluneet lenkkarit, joita oltiin käytetty harjoituksissa, kun Slipknot työsti ensimmäistä albumiaan. Kiinnostavaa, eikö? 

Poistuminen Artukaisista oli myös tehty turhan helpoksi, sillä yli kilometrin mittainen bussijono liikkui ripeästi ja vaivattomasti.
Vielä kerran haluan kiittää ensimmäisen Knotfest Finland -tapahtuman järjestäjiä koko Kaaoszinen puolesta. Festivaalikokemus oli turvallinen ja miellyttävä, enkä keksi parempaa tapahtumaa, mihin voisi oman festarikesän lopettaa.