Kokeellinen ja kaupallinen menestys – klassikkoarviossa Suicidal Tendenciesin 30-vuotias ”The Art of Rebellion”

Los Angelesin Venicen crossover-pioneeri Suicidal Tendencies työsti kuudetta, kokeellisesti rajoja rikkovaa studioalbumiaan marraskuusta 1991 helmikuuhun 1992 asti. Yhtyeen muodostivat tuolloin rumpalia lukuunottamatta sen klassisin kokoonpano: vokalisti Mike Muir, kitaristit Rocky George ja Mike Clark sekä nykyisin jo 20 vuotta Metallican basistina soittanut Robert Trujillo.

”Suikkareiden” pitkäaikainen rumpali R.J. Herrera jätti yhtyeen juuri ennen ”The Art of Rebellioniksi” myöhemmin nimettävän albumin äänityssessiota. Yhtyeen mukaan äänityksiin liittyi sessiorumpaliksi The Vandalsin Josh Freese, joka hoitikin tonttinsa odotuksiin nähden paremmin kuin erinomaisesti. Albumilla koskettimien soitosta vastasi John Webster ja selloa soitti Dennis Karmazyn.

”The Art of Rebellionin” äänityspaikkoina toimivat Ocean Way Studios Hollywoodissa ja Ground Control Studios Santa Monicassa, Kaliforniassa. Albumin tuotannosta vastasi runsaasti rock- ja popmaailman meriittejä haalinut brittituottaja Peter Collins (mm. Gary Moore, Alice Cooper, Nik Kershaw, Rush ja Bon Jovi).

Albumin Suikkareille tyypillinen, Trujillon melankolisella bassokuvioinnilla, Clarkin flanger-efektoidulla mollikiertonäppäilyllä ja Rocky Georgen riipaisevan harkittujen licksien värittämänä käynnistyvä ”Can’t Stop” muuttuu vaivihkaa aggressiivisen energiseksi, tuhdisti thrashäten rokkaavaksi menopalaksi. Muirin huokailevan ilkeä lauluääni luo kappaleen ylle piristävää jännitettä. Miltei seitsemän minuutin mitassa olisi tosin ollut karsimisen varaa, mutta maukkaan utuinen sävellys pitää otteessaan silti vakuuttavasti koko mitaltaan.

Funkisti thrashaava ”Accept My Sacrifice” kulkee Muirin tarttuvien ja osittain Ozzy Osbournelta lainatuilta kuulostavien vokaalilinjojen varassa. Rumpali Freesen ja basisti Trujillon yhteistyö pitävät biisin tiukasti rullavaa groovea yllä koko biisin mitalta. Albumin ja yhtyeen erääksi suurimmista hiteistä noussut puolislovari ”Nobody Hears” on ehtaa thrash metalin ja 90-luvun raskaan rockin timanttisuutta. Täydellisyyttä hipova, sopivasti pilke silmäkulmassa tehty monikerroksinen kappale sisältää upeita ja yksinkertaisia kitaraharmoniamelodioita istutettuna tehokkaaseen rytmi- ja riffipohjaan. Biisi on enemmän tai vähemmän keinotekoisesti rakennellussa surumielisyydessään taattua Suikkarit-laatua.

Hidastelevalla laukkakompilla nytkyttävän sankarimetallin funkkaavaksi verestäminen on oma taiteenlajinsa, jota vain harvat uskaltavat koettaa ja jossa vielä harvemmat onnistuvat tyylipuhtaasti. ”Tap into the Power” osoittautuu Suicidal Tendenciesin osalta riemastuttavaksi taidonnäytteeksi edellämainitusta. Muirin hentoisesti kuiskuttelevat vokaalilinjat ylläpitävät kappaleessa kihelmöivän kieroutunutta tunnelmaa. Albumin ainoa akustisempi kappale kosketinsovituksineen ja staccatona soitettuine selloraitoineen, ”Monopoly on Sorrow”, on ajanmukainen ja luonteva kädenojennus 90-luvun vaihtoehtorockin suuntaan hardcore-pohjaiselta crossover-pioneerilta.

Kokonaisuuden räväkämmät biisit löytyvät sen loppupuoliskolta. Maukkaana thrash-bluesina käyntiin pyörähtävä ”We Call This Mutha Revenge” pistää isompaa vaihdetta silmään. Se toimii Metallican ”mustan levyn” trendikkyyden mukanaan tuomien prinsiippien mukaisena, duurivoittoisena ja dempattuna metalliriffirockauksena oikein napakasti. Selkein myönnytys grungen muotivirtauksen suuntaan koetaan kuitenkin ”I Wasn’t Meant to Feel This” / ”Asleep at the Wheelin” aikana. Psykedeelisen alkuosan jälkeen yhtyeen pehmeästi ja maltillisesti kehräävä, kiireetön soitto vaikuttaa paikoin jopa liiankin paljon Pearl Jamin kevyemmältä, aistikkaalta mutta pidemmän päälle paikalleen jämähtäneeltä fiilistelyltä.

Albumin sähäkin veto on keskitempoisen tanakasti thrash-rockaava ”Gotta Kill Captain Stupid”, joka ei yhtyeen sarjakuvamaisen tyylittelyn ja Muirin eläväisen verbaliikan ansiosta kuitenkaan missään kohtaa sorru liian ryppyotsaiseen rytistämiseen. Tyylikkään tehokkaasti ja mieltä lämmittävästi vanhoja koulukiusaamistraumoja käsittelevä, keveästi vaihtoehtorockaava videobiisi ”I’ll Hate You Better” on eräs albumin teemallisesti vahvimmista kappaleista, vaikka kappaleen tuotanto kompastuukin välillä kummallisiin, biisin osien välisiin tempovaihteluihin.

Rytmisesti albumin koukuttavimpaan antiin kuuluva ”Which Way to Free?” tuo todella esiin Robert Trujillon ilmiömäiset basistin taidot ja rajoittamattoman inspiroituneisuuden matalien taajuuksien suvereenina haltijana. Näin 30 vuoden perspektiivillä ymmärtää helposti, kuinka vapautunutta ja inspiroitunutta Robert Trujillon basson soitto kyseisellä albumilla oli sen äänitysvaiheessa. Asian nurjana puolena tulee ymmärtäneeksi sen, kuinka reilulla kädellä herran luontaista soittoa on sittemmin Metallicassa ylituotettu (lue: rajoitettu luonnottoman geneeriseksi ja yksinkertaistettu tuotannollisista syistä).

Albumin punkein ja suoraviivaisin kuti on puolestaan pääosin rennolla pikametalliotteella rockaava mutta hieman ylimittaiseksi venähtävä ”It’s Going Down”. Muirin ivallisen pidättyväinen ääni ja pureva melodisuus kannattelevat biisiä päälle kolmen minuutin mallikkaasti, mutta toinen kitarasoolokierros ja lähempänä viittä minuuttia kellottava kesto ovat jo auttamattomasti liikaa ainoastaan paria sointua ja osaa kierrättävälle biisille. Hienosti kuplivan mutta biiseihin kunnolla sisälle päästäkseen useita kuuntelukertoja vaativan albumin hännille jätetty ”Where’s the Truth” on kelpo keskimitan thrash-rocksiivu, mutta jonka paikka kappalelistassa on auttamattomasti väärä eheän kokonaisuuden hahmottoman tasapaksusti lopettavana biisinä.

Melkein 60-minuuttisena kokonaisuutena 30.6.1992 julkaistusta ”The Art of Rebellionista” tuli Suicidal Tendenciesin pisin albumikokonaisuus, kunnes viimein vuonna 2013 ilmestynyt albumi ”13” päihitti sen kestollaan. Näin jälkikäteen katsoen joissakin biiseissä olisi ollut typistämisen ja karsimisen varaa, mutta on se hyvää parempi näinkin.

Albumin videosinglet ”Asleep at the Wheel”, ”Nobody Hears” ja ”I’ll Hate You Better” saivat runsaskätisesti rotaatiota MTV:n metallimusiikkiohjelma Headbanger’s Ballissa. Näistä viimeksimainitut nousivat Suicidal Tendenciesin kulta-aikojen ainoiksi Top 40-singleiksi Yhdysvalloissa.

Julkaisunsa jälkeen ”The Art of Rebellion” ylsi Yhdysvaltain Billboard 200 -albumilistalla korkeimmillaan sijalle 52. Albumista tuli samalla yhtyeen uran myydyin ja kaupallisesti menestynein kokopitkä. Yhtyeen tiukka mutta jäntevä, leikittelevä ja mukavasti rönsyilevä yhteissoitto henkii levyn teon aikana Suikkarit-leirissä vallinneesta hyvästä yhteishengestä ja inspiroituneisuudesta.

”The Art of Rebellionin” kiertueella Herreran ja Freesen tilalle yhtyeen rumpalin paikalle rekrytoitiin entinen Y&T– ja White Lion -rumpali Jimmy DeGrasso, joka pysyi Suicidal Tendenciesissä yhtyeen vuonna 1995 tapahtuneeseen väliaikaiseen hajoamiseen saakka. DeGrasso soitti sittemmin vuosituhannen taitteessa myös muutaman vuoden ajan Megadethissä.

Albumin ilmestymisen jälkeen Suicidal Tendencies kiersi maailmaa The Cultin kanssa ”mustan albumin” suosion huipulla olleen ja kovasti töitä paiskineen Metallican lämppäreinä vuonna 1993. Suomessa yhtyeet soittivat legendaarisen yhteiskeikan Oulunkylän urheilupuistossa, Helsingissä 1.6.1993.