Kokeilevan goottilaisuuden kolmas tuleminen – arviossa Type O Negativen 30-vuotias ”Bloody Kisses”

Legendaarinen Type O Negative oli aina tunnetusti yhtye, joka otti vaikutteita eri suunnilta. Aina The Beatlesista Black Sabbathiin ja New Yorkin hard core-punkista kansanmusiikkiin. Yhtyeen kolmas albumi “Bloody Kisses”, joka sisälsi yhtyeen ensimmäiset varsinaiset hitit, täyttääkin nyt pyöreät 30 vuotta. Tosifanien keskuudessa albumi ei ole tähän päiväänkään mennessä vaipunut millään muotoa unholaan, mutta raskaan musiikin kentällä albumia muistellaan nykyisin ehkä turhan harvakseltaan. Vaikka se yhtyeen tunnetuimpiin teoksiin lukeutuukin ja vaikka sitä voisi tituleerata eräänlaiseksi virstanpylvääksi, se ei aikalaistensa suurien rock-yhtyeiden albumeiden seassa ole aina niin muistettu teos, kuin sen soisi olevan.

Siihenkin löytyy syy, sillä vaikka Type O Negative on luonut albumille kauniita melodioita ja muita koukkuja, musiikkinsa ei välttämättä ole koskaan ollut yhtä helpostilähestyttävää, kuin vaikkapa Nirvanan ja Guns N´ Rosesin. Kyseisessä seikassa piileekin pitkälti Peter Steelen johtaman Type O Negativen nerous. “Bloody Kisses” on nimittäin kuin röntgenkuva yhtyeen aitouden ytimeen kaikkine eeppisyyksineen. Onhan sen molemmat tunnetuimmat kappaleet “Christian Woman” ja “Black No. 1 (Little Miss Scare-All)” kaikessa komeudessaan, kauneudessaan ja kauheudessaan albumimitaltaan ainakin radiosoittoa ajatellen ylipitkiä järkäleitä. 

Albumin avaava intro “Machine Screw” hämmentää ja herättää kuulijan aisteja, hermoja ja mielenkiinnon syövereitä oudoilla koneäänillä ja naisoletetun voihkinalla. Tehden heti selväksi, että albumilta voi odottaa melkeinpä mitä vaan. Osuvin mahdollinen intro siis “Christian Woman” kappaleelle, jonka tekstit viittaavat uskovaiseen naiseen, tai nunnaan joka tarvitsee Kristuksen ruumista myös muihin iloihin, kuin vain öylättinä alttarilla. Vokalisti Peter Steelen katolilaiskasvatus ja viittaukset saa siis myöskin samalla referointinsa. Kappaleen lopussa lähes runollisesti ilmaistuna vokalisti ilmoittaakin olevansa kelpo korvaaja kristuksen ruumiille rivillä “Jesus Christ looks like me”. Kappaleen melodiat ja kulku on kuulijalle hiljalleen aukeavia, mutta lopussa toden totta palkitsevia. Kyseessä on lopulta yksi hienoimmista 1990-luvulla tehdyistä raskaan musiikin sävelteoksista.

“Black No. 1” jatkaa teemaa, jossa yhtye runoilee naisesta. Sudennahkasaappaissa kulkeva gootti, jonka hiusten juurikasvu on liiallinen, ehkä myös henkilön omasta mielestä, on periaatteessa ylistys kaikkia rappiollisia tai muuten vaan gootteja naisoletettuja kohtaan. Siitäkin huolimatta, että kappale kertoo vokalisti Steelen narsistisesta ex-tyttöystävästä. Kappaleessa pääsee ensimmäistä kertaa ääneen myös yhtyeen laulava kitaristi Kenny Hickey agressiivisen voimakkaalla, mutta melodisella raspiäänellään.

 ”Kill All The White People” onkin kappaleena sitten toista maata. Jo aiemmin mainitut hard core-punk vaikutteet saavat kertaheitolla jalansijaa, yhdistyen Sabbath-riffittelyyn ja selkeään häröilyyn. Kappaleen ytimekäs sanoma on sekä provosoiva, kantaaottava että ironinen. Riippuen täysin miltä kannalta kappaletta haluaa tarkastella. Hassutteleva kappale on sekä albumilla, että koko Type O Negativen myöhemmällä uralla vain esimakua myös sille, että yhtye osoitti todellakin tekevänsä ja sanovansa mitä haluaa. Ironian ja korrektiuden rajoilla leikitellen.

Live-setissä albumilta usein kuultu Seals & Crofts cover “Summer Breeze” palaa hetkellisesti albumin alun rennompaan musiikilliseen teemallisuuteen. Kappale on kuitenkin samalla mahtipontisempi ja todella jylhän kuuloinen kokonaisuus. Tutunlaiseksi Sabbath-riffittelyksi ja hitaaseen tempoon muunneltu kappale kulkee kuiskauksineen ja Steelen matalan laulun säestämänä suoraan kohti duurivoittoista “Set Me On Fire” rallattelua, joka toimii yllättävän suloisesti keskellä muuten synkähkön kuuloista albumia. Tällä tavoin Type O Negative käänsikin usein albumeillaan tekstien leikittelevän sävyn koskemaan myös albumin sävelpuolta. 

Keskeisiä albumin kappaleita on myös pääasiassa nopea punk-pläjäys “We Hate Everyone” jonka hassuttelevasta vokalisoinnista vakavamman kuuloiseen ja hitaaseen vaihteleva teemoitettu fiilistely tuntuu äkkiseltään kokeelliselta. Type O Negativen “universumissa” ja etenkin “Bloody Kisses” albumilla vaihtelu kuitenkin on enemmän sääntö, kuin pelkkä poikkeus. Aina yksinkertaisuuteen asti etenevä rockaavuus kappaleen puolessa välissä virkistää ja tempaisee mukaansa.

Mahdollisesti eniten seuraavaa “October Rust” klassikkoalbumia enteillyt kappale albumilla on sen nimikappale “Bloody Kisses (A Death In The Family)”. Sen pörisevänraskaat ja matalalta soivat kitarat, doomahtavan hidas tempo sekä Peter Steelen matala fiilistely Josh Silverin koskettimien säestämänä on lähes “yltiögootilla” tasolla. Erityistä tarttumapintaa kappaleessa on myös hieman ulvovaan sävyyn lauletun kertosäkeistön “please don´t go” osiossa. Kappale on kuin kotoista The 69 Eyesiä ilman radiosoittopotentiaalia. 

Albumi pitää pintansa loppuun asti. Etenkin, koska sen kokonaisuuteen tuodaan jälleen hieman vaihtelua duurivoittoisuudella. Puoliksi skeittipunktyyliin etenevän “Too Late: Frozen” kappaleen keveys puetaan etenkin kosketinsoittimien avulla vakavaan goottimetalliseen ulkoasuun. Tekstissä tehdään pettävälle kumppanille selväksi, että takaisin ei ole tulemista. Samalla julistetaan hieman goottilaisromantiikan vastaisesti, muun muassa, että ”rakkaus ei hallitse kaikkea”. “Blood & Fire” tyylittelee eeppisesti, alkuun kuin Judas Priestin “Desert Plains” kappaleen introa lainaten. Hieman ripeämmin etenevä kappale ei laahaa edellisen malliin, joten vaihtelevuuteen on albumilla panostettu. Kappalejärjestys on myös albumin lopun häämöttäessä tarkasti mietitty. 

Viimeisen “Can´t Lose You” kappaleen lopun itämaiset melodiat luovat mielenkiintoa kappaleen loppuun. Albumi päättyy lopulta veitsellä leikaten, musiikin loppuessa kuin seinään. Tämä on varmasti saanut etenkin albumin markkinoinnista vastaavat tahot ihmettelemään, voiko näin rohkeita ratkaisuja edes tehdä. Kuten lähes varmasti monessa muussakin kohdassa albumia. Albumin kokonaiskuva heijasteleekin enemmän elokuvallisen eeppisyyden raameja, kuin täsmällistä hittihakuisuutta.

Type O Negativen “Bloody Kisses” ei välttämättä ole jo edesmenneen yhtyeen paras tekele kokonaisuutta ajatellen. Silti siltä kuulee selkeän intohimon musiikin tekemistä ja kokeilevuutta kohtaan. Kokeilevuutta, jota soisi olevan nykyajan yhtyeillä enemmänkin. Myös lyhyet “väliraidat”, joihin on lisätty muitakin ääniä, kuin instrumenteilla soitettuja, alleviivaavat Type O Negativen pelotonta asennetta julkaisukelpoisuuden halventavuutta kohtaan. Albumilta kukoistaa etenkin röyhkeys, tasapaino ja lahjakkuus sekä “kuuntele jos kiinnostaa”-asenne. “Bloody Kisses” on iso osa metallimusiikin kokeilevimpien yhtyeiden kaunista katalogia, ja se toimii kokonaisuutena edelleen 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ehkä jopa paremmin, kuin silloin joskus aiemmin.