Kokeilunhalua ja idearikkautta – arviossa Black Sabbathin 50-vuotias klassikko “Sabbath Bloody Sabbath”

Legendaarisen maineikkaan Black Sabbathin studioalbumi “Sabbath Bloody Sabbath” oli vuonna 1973 jo yhtyeen viides pitkäsoitto alle neljän vuoden sisään. Kovaa kiertuetahtia ja päihteiden hallinnoimaa elämää viettänyt nuori nelikko, Tony Iommi, Ozzy Osbourne, Geezer Butler ja Bill Ward, aloitti albumin sävellysprosessin Los Angelesissa, mutta siirtyi Englantiin viimeistelemään albumin. Bändi päätyi ratkaisuun mitä todennäköisimmin välttääkseen ylimääräiset ulkomusiikilliset houkuttimet, mutta myös saadakseen albumin sävellysprosessille oikeanlaista fiilistä, esimerkiksi Clearwellin goottilaisesta linnasta. Albumihan äänitettiin lopulta Lontoossa Morgan Studiosilla ja bändi tuotti sen itse liiderinsä Tony Iommin johdolla.

“Sabbath Bloody Sabbath” oli ilmestyessään Black Sabbathin monipuolisin albumi. Sitä se todennäköisesti on edelleen, sillä albumille mahtuu monenlaisia tunnelmia. Albumi alkaa nimikappaleella, jota voi pitää yhtenä Black Sabbath-hittinä, siinä missä aiempia klassikkobiisejään, kuten vaikkapa “War Pigs”, “N.I.B” ja “Paranoid”. Raskaspoljentoinen alkuriffi, Ozzyn entistäkin kimeämmät vokaalisuoritukset ja etenkin kappaleen polveileva rakenne muodostavat mielenkiintoisen ja mieleenpainuvan kokonaisuuden. Vaikka vauhtia on otettu albumin tekoon mukaan päihteistä, kuulee avausraidasta edelleen rakkauden musiikkiin ja sen mukanaan tuoman kypsän harkitsevuuden levyn tekoa kohtaan.

Jo heti toisena kuullaan yksi albumin ja koko yhtyeen kaikkien aikojen helmistä. “A National Acrobat” on kappaleena sellainen, että sen voisi sijoittaa helposti yhtyeen top-10 sävellyksiin. On lähes ihmeellistä, miten sävelletty riffi ja laulumelodia voivat sulautua niin tehokkaasti yhteen vuorotellen, kuin “A National Acrobat” kappaleessa. Ozzy Osbournen hieman nariseva tulkinta luo jännitettä sanoitukselle, joka on runoutta parhaimmillaan. Kappaleen jokainen sana on tulkittu niin, kuin sitä todella tarkoitettaisiin. Ei tarvitse olla akrobaatti itse kun kappaletta kuuntelee, mutta silti sen edessä tahtoisi vääntäytyä mitä erikoisimpiin asentoihin ja lopuksi vain polvistua kaiken kuulemansa mahtavuuden edessä, kerta toisensa jälkeen. Aivan parhautta!

“Fluff” instrumentaali on albumin niitä hetkiä, joista ymmärtää, miten Black Sabbath vei eteenpäin itse keksimäänsä genreä. Todella kuulas ja lähes iloisen folk-henkinen sävellys laajensi käsitystä aikansa raskaasta musiikista. Se ei ole metallia, mutta koska kyseessä on Black Sabbath ja Tony Iommi, sillä ei ole väliä. Black Sabbath oli vuoteen 1973 mennessä tehnyt planeetan raskaimmat kappaleet, joten vaikka “Fluff” instrumentaalin kaltainen tunnelmointi olisi osalle faneista ollut liikaa, olisi sen tarkoitus todennäköisesti ollut osoittaa juuri metallimusiikin majesteettisimman yhtyeen kyky tehdä mitä haluaa pysyen silti valtaistuimellaan. ”Fluff” on albumin raikas välisoitto, joka on näppäilyineen miksattu kuitenkin ihmeen lujalle verrattuna albumin seuraavaan kappaleeseen.

“Sabbra Cadabra” kuuluu albumin parhaimmistoon. Se kertoo mistä muustakaan kuin laulun kertojaminän ihastuksen kohteesta. Sävellyksenä se on yhä valtavan hieno, etenkin kappaleen pääriffin ja melodioiden osalta. Jälleen yksi yhtyeen kaikkien aikojen tekeleistä, mutta tosiaan miksauspuolella ainakin laulu on jätetty ehkä aavistuksen turhan kovalle ja kitara tuntuu edellisen kappaleen jälkeen soivan hieman vähemmän jyräävänä. Toisaalta syynä voi myös olla Ozzyn entistäkin kimeämpi äänenkäyttö, josta on albumin kohdalla kerrottu ainakin jotain sellaista tarinaa, että erään valkoisen huumausaineen käyttö olisi vaikuttanut Ozzyn äänialan nousuun. Black Sabbath on tätä kautta vaikuttanut siihen, miten yhteen aikaan etenkin power metalin keskuudessa yhä korkeammalle menevästä äänialasta on tullut enemmän sääntö kuin poikkeus. Voisi myös väittää, että albumille tarttunut Ozzyn yhä kimeämpi “Mikki Hiiri” -rekisteri, on saattanut vaikuttaa metal-genressä myös täysin päinvastaisen laulutulkinnan kokeilemiseen.

Albumilta ei tärkeitä kappaleita puutu. Sellainen on myös “Killing Yourself To Live”, joka etenee mukavan stonermaisella poljennolla ja hieman duurivoittoisemmin, mutta kuitenkin polveilevasti ja erilaisia osioita makustellen. “Who Are You?” on albumin mahdollisesti suurin kummajainen, sillä siinä soi vain Ozzyn haikeahko ääni ja happomaiseen tyyliin hillitysti kaikuva syntetisaattori. Syna-melodia jää kuitenkin kertalaakista mieleen mystisyydessään, kun taas Ozzyn laulumelodiat ovat hieman surullisen oloiset. Kappaleen nimessä olevalla kysymyksellä viitataan tiettävästi itse saatanan kohtaamiseen, jolle kysymys esitetään.

Hieman hilpeässä “Looking For Today” kappaleessa ollaan jo tavallaan täytebiisin äärellä, mutta koska albumilla on vain kahdeksan kappaletta 42 minuutin kestossa, sen voi sanoa kuuluvan albumin rappiolliseen kokonaiskuvaan etenkin tarinansa puolesta. Albumin päättävä “Spiral Architect” on jo taasen niitä ylistetyimpiä Black Sabbath-biisejä, joita on kuultu niin yhtyeen live-setissä, kuin cover-versioinakin. Hienoja melodioita ja ennen kaikkea upeaa yhteissoittoa jälleen koko nelikolta!
50 vuotiaalla “Sabbath Bloody Sabbath” -albumilla kuullaan Black Sabbathia ehkäpä kaikkein musikaalisimmillaan. Häpeilemätön lähestyminen sävellystyöhön kaikkine melodioineen ja nerokkaiden sanoitusten korostaminen tekevät albumista erityisen hienon – ennen kaikkea siis klassikon. Monien fanien käsityksissä “Sabbath Bloody Sabbath” onkin Black Sabbathin paras albumi. Se on myös albumi, jolla yhtye otti pientä pesäeroa aiempaan ilmaisuunsa ja uudistui juuri sopivasti, mutta kuitenkin kunnianhimoisesti.